Hauskaa Vappua 2015!

Heh, tulipahan kokeiltua nyt blogitekstin luominen mobiilistikin :) Ei tää ehkä kuitenkaan oo se mun juttu,  joten jatkossakin yritän koneella päästä naputtelemaan tekstit. Tämä toimikoon vain äärimässä hätätapauksessa, jollainen oli mm. nyt ;)

Olisi kyllä pian päästävä tekeen kunnon postaus, mulla on kertyny materiaalia jonkin verran nyt! 

Mitä tykkäätte mun vappupallosta? Meidän jätkät ei hirvee siitä diggaile, vaan käyvät sille murisemassa vuoronperään... Voi koira-parat... vai pitäskö sanoo Kitty-parka? :D

Harmaata

Joo, kovin on harmaata, niin ulkona kuin mun mielessänikin.  On ollut taas ihme jumitus nyt reilun viikon ajan, enkä oo aatellukkaan bloggaamista. Oon kattonu Supernaturalia ja antanu ajatusten stopata. En oo edelleenkään saanut tota kaulan alueen ongelmaa kuriin: Se välillä oli parempi jo, mutta nyt se on taas pahentunut todella paljon. Pitäisi varmaan varata lekurille taas aikaa, mutta... Mä olin taas tänään työhaastattelussa, ja jos sattusinkin pääsemään kyseiseen paikkaan, en haluaisi heti poistua lekurin luo, antaisin tosi "hyvän" kuvan itestäni, varsinkin kun poissaolot ei kuulu meikäläisen ohjelmistoon noin niinku yleisesti ottaen. En tiiä, oon tosi turhautunut tähän nyt. Mieliala ei ole ehkä ollu viime aikoina nyt parhaimmasta päästä.  Joulunviettokin on vielä vähän auki. Joulu on mulle kuitenkin se tärkein hetki vuodesta, joten olisi kiva saada vähän selvyyttä siihen, mutta eiköhän se ajallaan tarkennu.

<3 Mun pikkuiset...

...Päivänpaisteeni <3

No, ainakin sen tiedän varmaksi, että pääsen lähiaikoina pari pätkää tekemään vanhaan tuttuun työpaikkaan. Se tulee nyt erittäin hyvään väliin tässä: päiville muuta tekemistä eikä sinne menoa tarvi jännittääkkään ollenkaan, toisin kuin uusien työpaikkojen kohdalla aina käy. Jossain määrin koen pientä ahdistusta ajatuksesta "uusi työpaikka". Voi venäjä sanon mää...! En ehkä kestä itseäni ja pääkoppaani :D Onneksi viikonloput on tarjonnut ihanasti tosi mukavaa tekemistä, ja näin on myös ensi viikonloppuna: Meillä on meidän tarhalikkaporukan kanssa pikkujoulut. Kävin tänään ostaan viikonloppua varten itelleni mustat korkkarit, suoraa Prismasta. Mun vanhat samantapaiset on sanoneet sopimuksensa irti, oikeestaan jo aika pitkän aikaa sitten, joten nyt oli hyvä syy ja korkea aika ostaa ne:

Miten niin meillä on valkokarvaisia piskejä?

Mutta mutta, palataas nyt reilu viikon verran taakse päin:

Maanantaina 17.11. oli Jenni Vartiaisen vuoro esiintyä Tamperetalossa, ja sinnehän me suunnattiin kulkumme. Liput oli toki ostettu jo aikoja sitten valmiiksi, ja silloinkin oli enää muutamat hassut paikat jäljellä. Sali oli ääriään myöten täynnä ja tottakai sain jonkun pitkän miehen eteeni istumaan, se on enemmin sääntö kuin poikkeus. Konsertti pitkästä miehestä huolimatta oli kertakaikkisen huikee. Ensimmäinen puolisko oli rauhallisempaa tunnelmointia ja tuli enemmän itselle vieraampia kappaleita, toki mukana oli myös pari semmosta biisiä, jotka ulkoa osasin, mainittakoon nyt vaikka Duran duran ja Selvästi päihtynyt. Tän ekan puoliskon aikana tein mielenkiintoisen huomion koskien Jennin ääntä. Jenni osaa käyttää todella hienosti ääntään, ja livenä se pääsee PALJON paremmin oikeuksiinsa, kuin levyllä. Se kuulosti mun korvaani jollakin tavalla selkeämmältä ja kirkkaammalta. Mulla tosissaan loksahti monttu auki, kun hän rupesi ensimmäistä biisiä vetämään. Kyllähän mää sen tiesin, että Jenni osaa laulaa, mutta että noin upeasti... Siinä mielessä ihan hyvä, että eka setti oli sitä tunnelmointia, että tämmöiseenkin asiaan pystyi selkeämmin kiinnittämään huomiota.

(Meitsin konsertti vaatetus ja uus lelu: Kaukolaukaisin!)

Toinen setti kun alkoi, meno teki täyskäännöksen, alkoi semmoinen valoshow ja tykitys, että oksat pois. Setin alku oli todella vaikuttava, sillä se lähti täydestä pimeydestä ja räjähti sen jälkeen täyteen vauhtiin. En osaa paremmin kuvailla, mutta eiköhän kaikki, jotka ovat olleet vastaavanlaisessa konsertissa, tiedä mitä tarkoitan. Tällä setillä tuli enemmän tuttuja kappaleita mm. Eden, En haluu kuolla tänä yönä, Ihmisten edessä, Missä muruseni on ja konsertin päättänyt Minä sinua vain, joka on muuten todella kaunis kappale ja joka meinaa saada meikäläisen aina vähän tunteelliseksi. Ainoa miinus, jos sitä nyt semmoiseksi voi sanoa, oli se, että yksi lempparini Jennin biiseistä sekä ylipäätään kaikista tietämistäni kappaleista jäi uupumaan: Eikö kukaan voi meitä pelastaa? No, Jennin keikalle täytyy päästä kyllä uudelleen, ja täytyy toivoa, että joku kerta hän vetäisi tuon ko. kappaleen :)

Viime viikonloppu oltiin kokolailla rauhassa kotosalla, mitä nyt kaupoilla käytiin ja ekoja joululahjoja tuli ostettua. Tein meille lauantaina tämmöset pippuripihvi setit. Naudan sisäfilettä kerma-pippurikastikkeella, ite tehdyt timjami-valkosipulilohkoperunat sekä hunajalla maustettua, pannulla paistettua punasipuli-chili paistosta. Jälkkäriks tehtiin sitten suklaisia mukikakkuja, ne on nykyää ihan meidän lemppari, makea herkku. Jopa Mikko tykkää siitä tosi paljon!

Ja hei, chileistä kun oli puhetta, niiiiiiin:

Meidän ikioma, siemenestä kasvatettu, ENSIMMÄINEN valmis Rawit- chilimme! Jes! Se saa kunnian maustaa huomisen ruoan: Kana-kookoskastikkeen itämaiseen tapaan siis :)

Heh, tulipa jotenkin heti paljon mukavampi olo kun sai kuulumisiaan kerrottua täällä. Tässä yksi syy miksi tykkään blogata. Ja onneksi on Mikko, tukena ja turvana.

 Kiitos sulle, joka jaksoit taas lukea tämänkin tekstin loppuun, alku angstaamisestani huolimatta, toivottavasti siellä on hyvä ja turvallinen viikko <3

Vie minut vietellen vierelles sun...

Snif, meinaa alkaa poruttaa taas uudelleen kun  aloin kirjoittaan, ihan siis ilon ja onnen kyyneleitä :D Viikonloppuna oli minulle kahden tärkeän ihmisen häät. Anna "Minä en koskaan itke ilosta" Karoliina. Niin justiinsa, kirkossa kun urut alkoivat soida, vesiputous pääsi valloilleen. Morsian oli NIIIIIN kaunis, kuin Lumikki ja sulhanen todella komea, varustettuna hienoilla bootseilla! Siinä on ihmiset jotka on luodut toisilleen <3 Ja miten tyylikkäästi he sitten poistuivat kirkon pihasta ;)

 Okei, sekin vähän lisäsi liikutuksen määrää, että juhlasta puuttui yksi henkilö, ainakaan hän ei fyysisesti läsnä ollut. Morsiammen kummitäti, eli allekirjoittaneen äiti. Kun sitten valokuvattiin hääparia kummien kanssa, jäi kuvaan metkasti takariviin tyhjä kohta, ihan kuin yksi ihminen tosissaan olisi ollut näkymättömänä mukana...:)

Kuva äidistä paremmassa kunnossa nököttää meidän vanhan piirongin päällä.

Väistämättä siinä itsekin alkoi miettiä, että omista juhlista tulee tuota pikaa vuosi kuluneeksi, mihin tää aika on kiitänyt??

Kyseessä oli siis pikkuserkkuni P:n ja tämän sulhasen E:n häät. Mentiin Mikon kanssa juhlapaikalle jo perjantai-iltana valmistelemaan juhlia. Meikäläinen, yllättäen, pääsi tuhertamaan kakkujen parissa ;) Alkujaan kakkujen piti tulla toisaalta, mutta niiden tekijä oli pahaksi onnekseen sattunut saamaan Herra Yrjön kylään, joten eihän siinä kohtaa kakkuja pysty väsäilemään. Ei siinä mitään, sinällään helposti hääkakut saatiin väännettyä, koristeluissa avusti morsiammen pikkusiskot. Viimeisen kakun koristelun luovutin kokonaan pikkusiskojen niskaan. (Onneksi kakut olivat sokerimassalla kuorrutettavia, eikä kermapursotuksia!! :D). Tulipahan näillekkin henkilöille sokerileipuriuran aloitus ;)

Illalla yhdeksältä pääsin niitä vääntämään (Pohjat onneksi olivat valmiina!!) ja siinä kahden jälkeen yöllä kakut rupesivat olemaan valmiita :D Ei siinä sittenkään vielä ehtinyt nukkumaan hiihdellä, oli nääs tärkeitä bisneksiä valmisteltavana hääparin häälahjaa varten! Oltiin siis morsiammen pikkusiskojen, N:n ja K:n kanssa tehty hientsa video lahjaksi. Käytiin kuvaamassa se pääsiäisenä Yyterissä :D

Video oli parodia ja Baywatchin 2. kauden alkutunnarista. Baywatch on ollut olennaisena osana P:n ja E:n suhteessa, erityisesti siinä alussa ;)  Unille päästiin neljän kieppeillä ja herätys oli kahdeksan jälkeen. Parastahan oli, että kun pitkäkseen pääsi, ei siinä heti malttanut nukahtaakkaan, kun alitajunuta pyöritteli kaikkia ideoita, onneksi! Valmistelin seuraavan päivän vuorosanoja mielessäni. Toimin juhlissa sitten jonkinmoisena seremoniamestarina, heh. Sain puheet kuitenkin suunniteltua järkevämpään suunataan, mitä aluksi olin miettinyt. Oiskohan iskä ja äite ollut apuna?

Tämä 2 minuutin video sitten esitettiin videotykin kanssa itse hääjuhlassa yllätysnumerona :D Katotaan, pistänkö videon jossakin välissä tänne blogiinkin esille...Aika näyttää... ;) Ainakin kuvamateriaalia kuvausreissusta tulee tänne ilmestymään! Hääpariin ainakin homma upposi täysin, mikä oli tarkoituskin. Ruvettiin jo porukalla suunnittelemaan seuraaviakin kuvausaiheita :D

Kimppu oli morsiammen pikkusiskon K:n käsialaa.

Jotakin tuttua oli pöydissä olleissa maljakoissa....?

Joka tapauksessa häät olivat todella ihanat ja rennot. Meikäläisellä oli alkuunsa pieni perhosparvi vatsassa, jännäilin höpöttelyiden aloittamista, kuten aina, mutta kyllä se siitä sitten lähti liikkeelle. Mikko puolestaan hoiti musiikkipuolen. Perinteiset tanssihäät ei kuitenkaan ollut kyseessä, hääpari ei tanssinut ollenkaan, ja musiikki oli 80-luvun biisejä. P & E kun ovat semmosia kasarikakaroita ;)

Viehkeä, jo vanha aviopari ;) Tai sitten ei...!

Meikäläinen innostui juhlimaan normaalista poiketen vähän rankemmalla kädellä, heti kuin olin saanut juontohommani päätökseen. Ikävä kyllä se tuntuu vaikuttavan edelleenkin. Huoooooh! Sen siitä saa. Tarjolla oli mojito boolia, jota pikkusiskojen kanssa väännettiin, niin tulihan sitä sitten siinä maisteltua. Nyt tasan tarkkaa muistan, miksi en hirveesti alkoholin kanssa leiki!

Jotain tuttua löytyi myös nimikylteissä käytetyistä kartongeista...

...Kuten pöydillä olleista kaitaliinoistakin ;)

Mutta hauskaakin hauskemmat muistot näistä häistä jäi. En varmaan koko elämäni aikana ole nauranut niin paljoa, kuin menneenä viikonloppuna, ja meikämannen henkilökohtaisesti tuntevat tietävät, että se on aika paljon se! Meitä jäi juhlapaikalle pieni lössi yöpymään ja sen porukan voimin sitten juhlittiin puoli kuuteen saakka aamulla. Mää kävin tosin klo 2-3 välillä ottamassa siinä pientä välikuolemaa ja sen jälkeen nousin pirtsakkaana remmiin takaisin mukaan. Väitän kyllä, että taustalla olleiden parin tunnin yöunilla oli vaikutus myös tilanteeseen, ei pelkällä alkoholilla. En kuitenkaan sitä boolia ihan hullunlailla kurkkuuni kaatanut.

 Polvet kiittävät, sattuneesta syystä. Juhlia varten ostettu uusi mekko on likaisena, tuli siis pesulakeikka (Sama juttu kyllä K:lla, en ollut siis ainoa, hah!). Nukuttuja tunteja tähän viikonloppuun ei mahtunut ihan liikaa. Maha kipeenä nauramisesta. Päätäkin meinaa edelleen särkeä. SILTIKIN, fiilikset viikonlopusta on hemmetin loistavat. Vielä kerran, suurensuuret onnittelut ja isot kiitokset ihanalle hääparille, sekä kaikille muille asianomaisille!

Tuuletettiin K:n ja Mikon kanssa hääparin kunniaksi tekemällä komeita polviliukuja, paljain polvin. Näihin nerokkaisiin ideoihin ei tarvita edes alkoholia. Ollaan muuten vaan niin kamalan fiksuja ihmisiä ;)

Koko mekko on kauttaaltaan tahroissa...Multa löytyy muutenkin aina koko viikon ruokalista vaatteista.

Mekko kokonaisuudessaan.

Kauniit metsänhenki kengät, jotka olivat kuitenkin mulle liian isot. En pystynyt käveleen näillä olleskaan, vaan ne lensivät kaaressa pois jo kirkon pihalla. Tepastelin siis autolle varpasilteeni. Onneksi mukana oli myös ballerinat, joilla loppu ilta hurahti, ainakin siihen asti että villasukat ilmestyivät jalkaan :D

Voitteko muuten kuvitella sitä ketutuksen määrää kun viikonlopun kuvaukset hoidettiin digipokkarilla...? Tottunut siihen järkkärillä leikkimiseen, niin ei hittolainen... >:(

Häiden yhteydessä tuli luonnollisesti tavattua muitakin sukulaisia. Sain juhlien yhteydessä tädiltäni Lululta hänen äitinsä, eli mummuni tekemiä pieniä...pöytäliinoja? Mikä olisi oikea nimitys...? No, kuitenkin, tässä kuvaa yhdestä niistä, joka pääsi heti meidän bamburuukkun alle edustamaan:

Ja arvaatteko mikä kamala ikävä mammalla oli näitä lyhytkarvaisia mölliäisiä? Jätkät viettivät rattoisan viikonlopun 2. kodissani, tätini luona maalla.

Ikävä on oletettavasti ollut molemmin puoleista, sillä nyt tämä meidän läskipalleromme Make roikkuu mun lahkeissani käytännössä koko ajan...Voi reppanaa. Ei, mamma ei ole nyt lähdössä yhtään mihinkään.

Ps. Lupasin tädilleni laittaa kuvan äidin aikanaan 50 v. lahjaksi saamasta taulusta, joten täältä pesee, kuva on peräisin äidin 50 v. juhlista:

Naperomus maximus

Otetaas tähän alkuun turhuuksia ja säästetään se kivempi osuus loppupuolelle! Pakko meinaan hehkuttaa uusista kengistä. Vaikka rakastankin ostoksilla käymistä, yleensä mukaani tarttuu lähinnä lumppuja. Sen sijaan kenkiä/laukkuja ostan oikeasti todella harvoin. Nyt kuitenkin rakkaat ruskea korkkarisaappaani ja rakkaat ruskeat bootsini ovat sanoneet sopimuksensa irti. Korkkarisaappaat on palvelleet n. 5 vuotta ja pari talvea olen mennyt rikkinäisellä vetoketjulla :D Kiinni vetäminen ja aukaisu on tapahtunut näppärästi pikkuisia saksia käyttämällä. Lisäksi tänä vuonna niiden korot on ollu jo tosi huonossa hapessa. Oon niin ahkera noita korkolappuja vaihteleen.

 Bootsit olivatkin vähän tuoreemmat, ostinkohan ne peräti tämän vuoden puolella, mutta ne HAJOS JO NYT. Ja ne oli mun eniten käytetyimmät kengät. Sitten vähän keskustelua Mikon kanssa ja sain luvan tilata parit uudet kengät, jee! Halusin pitää hyväksi havaitun linjan ja tilasin mahdollisimman samanlaiset Zalandosta (IIIIIIIK!!!!!!). Erona on vain hinta. Yleensä kenkäni ovat max. 50 e luokkaa, mutta nyt sorruin astetta tyyriimpiin, mutta kuitenkin vielä järkevässä hinnassa (alle 100 e). Toivottavasti kestääkin sit paremmin... 

...Varsinkin kun poikkesin omasta tiukasta linjastani: Toiset uusista kengistä ovat aitoa nahkaa. Läihnnä siksi, etten tajunnut tilatessani saavani noin "halvalla" aidolla nahkalla varustettua tuotetta. Olivat kuitenkin kamalan mukavat jalassa ja muuten hyvät, niin ajattelin, että mennään näillä nyt sit. Semmossia turhuuksia siis. Lisäksi nyt roudattiin vähän kamoja Mikon porukoitten luota, ihanasti antavat säilyttää luonaan tämmösiä, tänne meidän kämppään: 

Joo-o. Olin ihan fiiliksissä, nyt onnistuu taas musiikin kanssa leikkiminen hienosti. Arvatkaa nyt kaks kertaa menikö se sitten ihan niin hienosti? No ei tietenkään. Kiitos yhden helkkarin adapterin, joka on kadonnut. Tää hauskuus siis siirtyy taas... Vaihdetaanpa nyt kuitenkin tässä vaiheessa siis pääasiaan, eli:

Äää! Hellu parka joutu paparazzin uhriksi tässä viikolla, yks ehtoo. Pikkusta se ei tainnut haitata, otti vaan entistä söpömpää ilmettä ;) Miki on ottanut Hellun ilmestymisen kuvioihin hyvin. Se ei sinällään noteeraa Hellua sen kummemmin, mitä nyt sattuu toisinaan nuuskaseen toisen hanuria, eikä suhtaudu aggressiivisesti. Välillä se komentaa jos Hellu on tiellä tms. syystä mitä me ihmiset ei vaan hiffata, mutta sehän on vaan ihan oikein, että se omalta osaltaan auttaa Hellua kasvamaan kunnon koiraksi.

Makella sen sijaan on ollu selvästi ongelmia. Miki oli ollut meillä 4 kk, kun Make saapui, joten Miki alusta asti on tottunut ikään kuin jakamaan huomion. Make sen sijaan on paistatellut sen juniorin ja hölmöläisen roolissa, tottunut olemaan huomion keskipiste. Nyt sitten kun onkin uusi pentu niin voi että kun me ollaan loukkaantuneita. Tottakai silloin kun ollaan Hellua morjestamassa, me huomioidaan meidän piskit ihan yhtälailla, ellei peräti normaalia enemmänkin ja kehutaan maasta taivaaseen kun tehdään tuttavuutta pikkuiseen. Make kuitenkin oli  aluksi koko ajan korvat sivulle päin taipuneena, eli sen mieli oli aika matalalla. Ei se aggressiivinen ollut, vaan todella masentuneen oloinen.

Makelle siis tämä huomion jakaminen oli varsinkin ekalla ja tokalla käynti kerralla liikaa. Ekan kerran kun käytiin, jätkä kiipes salaa keittiön pöydälle ja alkoi nuolemaan voirasiaa. Ja se jäi siitä ihan vahingossa kiinni, eihän me osattu ees varautua tommoiseen. Se on yhden ainoon kerran kiivenny pöydältä ottaan mitään, silloinkin 10 e seteli, joka oli kamalan kiva repiä kahdeksaan osaan. 

Seuraavalla kerralla kun mentiin kyläileen Mikon porukoille, pöydällä oli puoliksi syöty makaronilaatikko. Olishan se jo ekasta kerrasta pitänyt tajuta, mutta eihän me...Se kiipes taas pöydälle ja veti sen makaronilaatikon kuoren kitusiinsa. Pakko sanoa, että kyllä mua kiukutti sen touhut ihan kauheesti. Samalla kuitenkin pelästyi, että mitä jos se tippuu tuolta alas. 

Kotona Make ei ole jatkanut urpoiluaan, vaan ollut oma ihana itsensä. Kolmannella kerralla kun mentiin vierailulle, varauduttiin ajoissa. Tuolit tiukasti pöydän alle. Make kierteli katselemassa pöytää, mutta luovutti. Samaisella kerralla korvat oli jo normaalimmat ja muutenkin tutustuminen Helluun oli selvästi ottanut ison askeleen eteenpäin. Kerran se päästi sellaisen kimeän rääkäisyn, minkä se yleensä päästää kun pelkää jotain. Usein silloin, jos se näkee mustan koiran. Ajateltiin, että jos se häkeltyi jotenkin Hellun pikimustasta turvasta. Sen jälkeen se oli kuitenkin taas normaali.

Tänään ollaan taas menossa Hellua moikkaan ja kovasti ainakin haluan uskoa, että Maken pahimmat kriisit on jo takana päin. Makesta ja Mikistä vielä sen verran muuta juttua, että niiden painot on viimeisen parin viikon ajan ollut paremmat ja jopa pysyneet alempana. Make 4.9 kg ja Miki 4.5 kg. Huhhuh. 

On nää koiruudet vaan sellasia silmäteriä. Vaikka niiden kanssa saa välillä repiä hiukset päästään, en oo hetkeekään haveillut koirattomasta elämästä. Jatkuva huoli toisista tottakai on kolikon kääntöpuoli. Edelleen saa vaan pelätä mahdollisia myrkyttäjiä ja harmitella kuinka lyhyt ikäisiä koirat on ihmisen ikään nähden. Niin, niihin on varauduttava silloin kun päättää elukan hommata, mutta kamalalta tuntuu silti ajatella. Onneksi meidän piirin piskit on kaikki vielä nuoria ja terveitä kaiffareita, joten vedetään vaan housut kinttuun ja näytetään persettä kaiken maailman myrkyttäjille ja koiravihaajille.