lauantai 28. joulukuuta 2013

Joulun jälkeen...

























...On kiva fiilistellä tuota ihanaa aikaa. Nyt sitä ollaan joulut jouluiltu taas kerran. Tai, kyllähän joulutunnelmaa edelleen täällä on, joulukuusi tuikkii ja uusi hyasinttinikin avasi kukkansa, tälläin sopivasti pari päivää joulun jälkeen. Koko kämppä tuoksuu taas joululta. Viimeiset kinkunrippeet meni tänään aamupalaksi limpun kera. Eli, jouluruoatkin on tuhottu jo kokonaan. Eilen kun meni ne viimeiset laatikot ja rosollit.

Tipsu-Tonttu
Joulu sujui kaiken kaikkiaan tosi kivasti. Omassa kodissa joulua ei niinkää juhlistettu, mitä nyt päätettiin pistää vieraspatja olkkariin ja siinä ollaan yöt nyt nukuttu :D Vähän jouluhenkeä, kunnon löhöilyä. Pari edellistä iltaa on näppärästi kulunut Supernaturalin 1. tuotantokautta katsoessa!! Joulupukki toi 1-3 kaudet meikäläiselle. Kivaa katsella taas sitäkin sarjaa alusta asti. Toi sarja on taistellut aina ykkössijasta salkkareiden kanssa ;) Supernaturalista kuitenkin takaisin kuitenkin tuohon THE aiheeseen, eli joulunpyhiin. Myöhään aatonaaton iltana kävimme äitini haudalla. Kyseinen hautausmaa on hivenen kauempana, joten aattona emme olisi millään ehtineet sielläkin pyörähtämään. Samalla veimme kynttilät myös mummun ja vaarin, eli äidin vanhempien haudalle. 

Aattoaamuna herättiin suhteellisen ajoissa riisipuuroa syömään ja joulupukin kuumaalinjaa katsomaan. Vaikka itse en ehkä lukeudukaan enää kohderyhmään, on sitä silti ihana katsella, joka ainoa aatto. Kuumalinja päättyi sitten ajallaan ihanaakin ihanampaan jouluklassikkoon, Lumiukkoon. Isäni tykkäsi myöskin tuosta ohjelmasta, erityisesti sen tunnarista: Walking in the air. Ehkä siinä on yksi syy, miksi siitä mullekkin on muodostunut niin kamalan rakas.  Lumiukon loputtua suuntasimme tädilleni syömään. Paikalla meitä joulupöydän ääressä oli 12 henkilöä. Lämmin ja tiivis tunnelma, joka kuuluu jouluun. Menyyyssä oli perinteiset laatikot, kinkkua, rosollia, erilaisia salaatteja ja kaloja sekä vaikka mitä muuta. Syötyämme istuskelimme hetken, jonka jälkeen lähdimme isäni haudalle.




Haudalla käytyämme, siirryimme Mikon vanhempien luo. Siellä oli vuorossa joulusauna. Harmittaa vietävästi, ettei itsellä ole saunaa. Rakastan saunomista niin kamalan paljon, mutta onneksi pääsemme normaali arkenakin, yleensä siis perjantaisin, Mikon vanhemmille saunomaan.
Saunottuamme istuimme jälleen ruokapöydän ääreen, tällä kertaa menyyssä oli Karjalanpaistia, muusia, kinkkua ja rosollia. Ihme kyllä, tänä vuonna vältyin aattona perinteiseltä jouluähkyltäni, vaikka tulikin syötyä aattona kohtalaisen reilusti.



Syömisen jälkeen tuli joulupukki käymään. Mikon veli pisti pukin kamppeet päälle ja jännäiltiin mitä Hellu asiaan sanoo, sille kun tämä joulu oli ensimmäinen. Kaikki kolme piskiä meni ovelle pukkia vastaan, ja eikö mitä. Hellu oli niin kilttiä koiraa ja meidän jätkät räksytti niin helkkaristi. Argh. Niiden piti olla jo vanhoja konkareita tuossa touhussa. Kaikille otuksille oli tottakai omat pakettinsa. Mikillä oli kaikkein parhaiten se homma hallussa, se repi innoissaan omat pakettinsa auki, siinä missä Make ja Hellu vähän oohoilivat.




Loppu aatto siis sujui Mikon vanhemmilla. Kotiin kuitenkin tulimme nukkumaan ja seuraavana aamuna automme nokka suuntasi kohti Päijät-Hämettä.  Olimme siis matkaamassa veljelleni. Perillä odotti myös toinen veljeni, joka oli jo aattona saapunut kyseiseen paikkaan. Veimme mukanamme pukilta tuliaisia, pukilla oli nääs käynyt pieni moka. Osa paketeista oli mennyt veljeni perheen vanhaan osoitteeseen ja me lupasimme hoitaa ne perille uuteen. Veljen lapset olivat luonnollisesti innoissaan ;) Jälleen saimme istua joulupöydän ääreen, ja yllättäen meikäläinen taisi saada taas sen suursyömäri- tittelin. Miksi aina minä?? :D




Päivä kului todella nopeasti ja pian meidän olikin jo aika kääntyä takaisin kotia kohti. Miki ja Make olivat tuon päivän ensi kertaa hoidossa Mikon vanhemmilla, Hellun saapumisen jälkeen. Yökyläilyä ei näin ollen heti arvannut toteuttaa. Kun menimme hakemaan jätkiä, oli Mikon serkku lapsineen kyläilemässä ja joulupäivän loppu kuluikin mukavasti Mikon vanhemmilla.



Tapaninpäivänä rakas lapsuudenystäväni, joka oli myös kaasonani häissä, tuli käymään avokkinsa kanssa meillä. Siitä on taas vierähtänyt ruma tovi, kun edellisen kerran ollaan nähty. He asuvat aivan laittoman kaukana pääkaupunkiseudulla >:( Oli siis aivan ihana nähdä taas pitkästä aikaa. Heidän lähdettyään istuimme oman joulupöytämme ääreen ja tuhosimme jälleen laatikoita, kinkkua ja rosollia. Illalla pyysimme vielä Mikon vanhemmat meillä kylään, pelailemaan pukin tuomia pelejä.



Siinä oli meidän joulunpyhien kuviot. Joulua saa onneksi tässä fiilistellä vielä hyvän aikaa, nimittäin pukin tuomien suklaiden muodossa. Suklaata kertyi n. 3,5 kg kaikenkaikkiaan (Kuvasta puuttuu osa). Hiih! Joulupukki oli muutenkin anteliaalla tuulella, joten iso kiitos kaikille, asiaan jollakin tavalla osallisille <3 Erityisesti kiitos tuolle rakkaalle aviomiehelle, joka muisti minua lämpimästi ensimmäisenä "avioparijouluna" vessaharjalla. Siihen varmasti sisältyi suuria tunteita ja tuoksuja ;) Lisäksi sain veljeltäni erään, tuikitarpeellisen asian:




Avaimiin noi kai on tarkoitettu, mut luulenpa, että veljeni ajatus on nimenomaisesti liittynyt puhelimeen. Maineeni puhelimien ja tietokoneiden (Ja kaikkien muiden elektronisien vehkeiden) kanssa on aivan uskomaton. Sen lisäksi, että ne hajoavat aina käsittelyssäni, on kännykkäni jatkuvasti hukassa. Lähes poikkeuksetta, kotoa johonki lähtiessä, yksi viimeisimmistä lauseistani ovella on: Missähän mun luuri on? No, nyt tarvitsee vain painaa nappia, ja tuo vehje kännykässäni rupee elämöimään. Johan alkaa löytyä. Siihen meteliin kun lisätään Miki, niin puhelin löytyy hetkessä. Miki nimittäin bongaa heti, mistä ääni tulee. Käy törkkimässä ihmeissään kirsullaan, että mikä se siellä mekastaa. Ja, tuolle vehkeellehän on ollut jo jokusen kerran tarvistakin. Oon niin onneton tässä touhussa! :D


sunnuntai 22. joulukuuta 2013

3XA

Oli muuten upea auringonpaiste keskiviikkona.
Eli, aatonaaton aatto. Viimeinen postaus ennen joulunpyhiä! Mulla oli tässä pari päivää tietokone kiinni, enkä netissä ole suunnattomasti kännykälläkään surffannut. Meinasin, etten jaksa tänäänkään konetta avata ollenkaan, mutta nyt puoli ysin aikaan illalla sitten sorruin, hih. Tää viikko oli kaiken kaikkiaan todella kiva. Keskiviikko ja torstai sujuivat mukavasti liikenteessä. Tätini kanssa olin liikenteessä keskiviikkona ja lapsuudenystäväni kanssa torstaina. 

Pakko hehkuttaa tosta torstaista: Tapasin suunnattoman suuren rakkauteni pitkästä aikaa. Itseasiasssa, oon tavannut sen vain yhden kerran aiemmin, joten jälleennäkemisen riemu oli suunnaton. Tapasin em. tapauksen edellisen kerran helsingissä, viime toukokuussa, syödessäni eräässä raflassa aamupalaa. Nimittäin täydellinen suklaakakku. Löysin SAMANLAISEN (tai ainakin tosi hyvän kopion) Tampereen Sokoksen kahvilasta!!! Voi sitä onnea. Aivan täydellistä suklaamoussea kerrosten välissä, eikä mitään hilloja....Ja kermavaahtoa kaverina. Oijoioi!
Tää on aika kiva rotsi.

Myönnettäköön, että torstaina tuli itselle osteltua parit jutut. H&M:ltä löysin ihanan pipo-kaulahuivisetin.
Sitten Gina Tricotissa poiketessa bongasin täysin saman väriset ja suhteellisen samalla neuloksella olevat tumput. Nyt kelpaa olla ulkona. Tuli niin hyvä mieli niistä, että kotiin tullessani päätin viedä piskit poikkeuksellisen pitkälle lenkille. Eli, n. 5 km lenkki tuli köpöteltyä. Eihän se mikään ihmeellinen ole, mutta normaalia pidempi joka tapauksessa.

Lisäksi ostin sukkia (Vaikka erittäin todennäköisesti saan niitä pukiltakin ;)). Oon vähän tämmöisissä asioissa vähän pöhkö, kun en raaskisi millään heittää reiällisiä sukkia (Tai vastaavia.) pois! Kun sukat ovat saaneet tuomionsa, ne menee koneeseen ja sen jälkeen annetaan piskien tuhottavaksi. Eli, hyötykäyttöä! Roskiin vasta monen mutkan kautta. Siinä syytä, miksi aina joulun tienoilla havahtuu, että ei hitto...Mulla on yhdet ehjät sukat. Tosin, Mikko pesee mut ihan 6-0. Sillä ei varmaan oo yksiäkään ehjiä sukkia enää tässä vaiheessa vuotta ;) Villaiset sukkiksetkin lähti matkaan, sekä aivan perus T-paita ja pitkähihainen neulepaita. Kuten osa teistä tietääkin, mulla tuli tossa pari vuotta sitten äkillinen painonnousu (+13 kg aivan parissa kuukaudessa, ja pahimmillaan saattoi olla enemmänkin, sillä välillä lopetin vaa'alla käymisen. Ja toi painonnousu on 1,59 m pitkälle likalle todella paljon), syitä sen kummemmin en lähde erittelemään, enkä silloin tajunnut uusia vaatekaappiani ja käytin niitä samoja 36 kokoisia vaatteita, vaikka muistutinkin lähinnä makkaraa kuoressaan, ja ne vaatteethan venyi ja venyi. Nyt sitten kun on palautunut normaaleihin mittoihin (Oikeastaan, se suurin muutos näkyi jo viime vuoden vaihteen jälkeen, ja silloin se paino rupesi putoamaan kunnolla.), vaatteeni ovat muodottomia ja virttyneitä. Pikkuhiljaa vuodessa on täytynyt uusia ihan näitä perusvaatteita.

Aishiteru.


Nää voi olla vähän tämmöisiä mitättömältä kuulostavia asioita joidenkin mielestä, mutta se kaikki vaikuttaa niin paljon itsetuntoon ja muuhun, omaan hyvinvointiin, että loppuen lopuksi tälläisellä on TODELLA iso merkitys. Toki on niitä, joiden itsetuntoa eivät tämmöiset kolauta, mutta mulle se oli henkilökohtaisesti kova pala Eikä tämä ole todellakaa mikään kannustus, että laihtukaa laihtukaa! Muuttukaa ruipeloiksi kukkakepeiksi! Sitä en itse edelleenkään ole, enkä osaa tippaakaan sellaista arvostaa. Olen ylpeä muodoistani ja oman terveyteni, sekä jaksamiseni kannalta myös tyytyväinen bmi:n palaamiseen normaalipainon puolelle. Ylipainossa ei oikeasti ole mitään vikaa, ellei se uhkaa terveyttä ja muuta hyvinvointia. Sitä paitsi, voin esimerkiksi rehellisesti sanoa, että minusta isompikokoisilla naisilla on monesti kauniimmat kasvot, kuin laihoilla. En tajua, että miksi vain niitä luuviuluja käytetään mainoksissa ja vaatteiden esittelyissä. Ketä se oikeasti palvelee, että annetaan niin vääristynyttä kuvaa siitä, minkälainen nainen on "täydellinen".

Ikivanha, mutta sitäkin ihanampi perhoskuvioinen villatakki.
Rakastan syömistä yms. herkuttelua niin kovasti, että sen "täydellisen" kropankaan toivossa en niistä luovu. Salillakin käyn oman hyvän fiiliksen takia (Ja ehkä vähän siksi, ettei päivisin ole MITÄÄN muuta.). 
Häät toki oli yksi iso motivoitsija painonpudotukseen, mutta kun saavutin sen entisen ja tutun kilomäärän, ja olen saanut sen siinä pysymään suhteellisen hyvin, vielä häidenkin jälkeen, olen tyytyväinen. Ja nyt jouluna, en todellakaan aio stressata painosta, vaan herkuttelen ihan koko sieluni kyllyydestä. Sitten kohta on taas normaali  ateriarytmiin paluu ja kaikki tasaantuu. Lisäksi yritetään Mikon kanssa erästä haastetta. Toisten viettäessä tipatonta tammikuuta (Meille tossa tipattomassa ei ole mitään mieltä, koska emme muutenkaan kuluta alkoholia hirveemmin), me ajateltiin viettää ravintolaton/ roskaruoaton tammikuu. Hyvä haastaa itsensä ja katsoa, kuinka käy.

Uudet tumput ja kaulahuivi! Vähän punaista kehiin. Kyllähän sitä voi käyttää muutenkin, kuin jouluna?


 Ja palatakseni noihin piskeihin tästä painoavautumisesta...Mikillä on taas se saakutin pissavaiva palannut :'( Yksi yö heräsin kun sorkkasin räpyläni johonkin märkään, ja eikös se ollut Miki sitten kusassu meidän sänkyyn, selvästikin vahingossa tosin. Oli kuitenkin saanut pidäteltyä jonkin verran ja ei muuta kuin kolmen jälkeen aamuyöllä ulos, niin toinen sai hoitaa tarpeensa loppuun. Silloin en vielä osannut huolestua. Eilen illalla sitten leikittiin Mikin kanssa köydenvetoa ihan tosissaan, jonka jälkeen se reppana oli tottakai kuumissaan ja meni juomaan. Ja paljon.

No, sehän on ihan luonnollista, mutta en mä tosiaankaan arvannut, että sillä on tosissaa alkanut taas toi vaiva, etteikä se pysty pidättelemään sitten enää samalla tavalla. Kaverilla lirahti olohuoneeseen, josta se hädissään sinkoili eteinen-keittiö-eteinen-makkari akselilla ympäriinsä, ja koko ajan kusivana valuu perässä. Meinas alkaa emäntää poruttaan ihan tosissaan. Eihän sille siitä tietenkää voi vihainen olla, eikä sitä siitä todellakaan toruta, mutta kiukuttaa se, että miksi se on taas alkanut, ja mikä sen loppuviimein aiheuttaa? Miki itsekin häkeltyy vahingon sattuessa todella pahhasti. Kun ei eläinlääkärit taida siihen todellista syytä saada selvitettyä ollenkaan...Mikillähän oli pitkään Propalin lääkettä käytössä, auttamaan sulkijalihasta (Voi eiiii, pikkunen <3) ja koska oireet katosi, jätettiin joskus loppukesästä lääke sitten pois. Nyt aloitettiin se uudelleen...Voi, itku sanon minä. Toivottavasti se rupeis taas tehoamaan, eikä tästä tulis sen isompaa ongelmaa.  Mää en ala muuten...!



Mutta nyt alkaa olla rauhottumisen aika. Gerbiileille vielä puhtaat joulupurut ja itselle voisi vaihtaa puhtaat petivaatteet. Suurimmat karvat sekä hiekamuruset imastaan lopulta lattialta imurin kitaan ja se on siinä. En aio tehdä mitään järkevää joulunpyhinä. Ei imurointeja, ei tiskien kanssa säätämistä tai yhtään MITÄÄN mikä vähänkään tökkii. Katotaan sitten välipäivinä, kiinnostaako sellaiset silloinkaan  ;)

Seuraavan kuvan myötä, haluan toivottaa teille kaikille, ihanille lukijoille rauhallista, kotoisaa ja parasta mahdollista joulua!






tiistai 17. joulukuuta 2013

Tiistai-illan tunnelmia


Heippatirallaa! Kun istahdin koneelle, tarkoituksenani ei ollut blogin kirjoittaminen, mutta kas kummaa, täällä sitä taas naputellaan. Addiktoivaa touhua tää on. Varsinaista asiaahan mulla ei taaskaan ole, kuvia on tullut nyt jokuset räpsittyä ja ajattelin niitä pistellä tänne. Gerbiileitäkin tuli kiirus kuvailla, kun Einari pari päivää oli apaattinen ja jotenkin mölli. Nyt se on kuitenkin taas piristynyt, joten taisi olla hetkellinen mörköily vain.

Sieltä pikku hiljaa heräillään...

...Tai sitten ei, takaisin unille.


Tauno
Einari
Töiden haku pissii ja pahasti. Oon äärettömän turhautunut, kun mistään ei tule pyyntöä työhaastatteluun. En tiedä, enkö vain erotu massasta tarpeeksi, vai onko syynä tuo tylsä sairasloma, joka näkyy rumana aukkona CV:ssä. Joka päivä pistän vähintään sen yhden hakemuksen, ja nyt alkaa pikkuhiljaa itestuntoa syömään tää touhu ja pahemman kerran. No, tsemppaan itseäni tällä tutulla hokemalla: Kaikella on tarkoituksensa. Joku syy tähän on, ettei "sitä oikeaa" ole löytynyt. Ja sen syyn saatan vasta vuosienkin päästä ymmärtää.

Keltaisessa valossa kylpevä makkari.

Tänään tapasin sattumalta, ihan odottamatta todella mukavan ihmisen. Näöltä olen hänet tiennyt jo parin vuoden ajan, mutta sinunkauppoja ei ole ikinä tehty. Tuli mukavat naurut ja piristystä päivään kun höpötettiin. Toivottavasti tapaamme taas pian. Tommoinen pienikin asia, kuin juttutuokio, tekee tosi mukavan mielen pitkäksi aikaa. Meikäläistä ei tuntemattomien kanssa juttelu ujostuta, päinvastoin, oon innoissani kun pääsen tutustumaan uusiin ihmisiin. Joskus joukosta saattaa bongata elämäänsä uuden, todella tärkeäksi tulevan ihmisen :)



Tänään meillä kylässä oli myös serkkuni avokkinsa kera. Serkkuni on aivan viimeisillään raskaana ja nyt jännäillään koska on h-hetki. Tarjolle tein glögi-piparikakun. Juustokakuksi tätä mielisin nimittää, mutta kun siinä ei ole sitä juustoa ollenkaan... No, hyydykekakku tai jokin vastaava se on. Päällä oli noita itse räpeltämiäni joulutähtiä. Ruusunlehtimuotti kunniaan!


Tarkoituksenani oli tehdä myös torttuja, mutta torttulevyt olivat jostakin ottaneet itseensä ja oli TODELLA oudon olosia. Päiväystä levyissä edelleen oli, eivätkä ne mielestäni ole välissä päässeet sulamaankaan, joten en ymmärrä mikä oli ongelma. En uskaltanu niitä sitten työstää ja tortut jäi tekemättä.

Ja taas sain sitä tekstiä tuotettua enemmän kuin oletin...Näin siinä tuntuu aina käyvän. Aluksi tuntuu, ettei ole mitään, mutta sitten kuitenkin jotain pientä tuolta alitajunnasta purkautuu. Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä päättää tää päivä, palataanhan ihanaiset taas asiaan!

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kuumat kastanjat


Lauantaina oltiin pikkuserkkuni ja tämän sulhon kanssa herkuttelemassa American Dinerissä, Lielahdessa. Siitä on aikaa kun edellisen kerran kyseisessä raflassa on tullu poikettua...Ainoa oikeastaan mitä sieltä muisti, oli nää S, M, L, XL jne.- luokitukset annoksisssa. Itse päädyin ottamaan ihan vain S-koon aterian, valkosipuli-pekonihampparin, vaikka mietin, että onkohan annos turhan pieni, mutta ihan riittävä se tosiaan oli. Kyllä saa rahoilleen vastinetta!


Elintärkeä tuote: Ketsuppi, ja vieläpä Heinzin!

Lisäksi löysin uuden rakkaudenkohteen: Coca Cola appelsiini makusiirapilla. Voi nami. Meidän seurueesta kaikki otti erilaista makua, yhdellä vaniljaa, yhdellä maapähkinä ja yhdellä omena. En ollut aiemmi vastaavia maistanut, ja pienoiset ennakkoluulot oli, mutta erityisesti toi appelsiinicola vakuutti mut herkullisuudellaan. Sitten muistin, että ainiin, mukulanahan tuli juotua cola-appelsiini Grandia! Että sinällään, tuttu makuelämyshän tuo olikin :) Nyt harmittaa kun appelsiinicolaa ei ole myynnissä kaupoissa...!

Banaani, suklaa, banaani-suklaa sekä minttu-suklaa.


Jälkkäriksi kiskastiin pirtelöt ameriiiikan malliin. Itsehän otin banaani-suklaan. Mutta minkä takia joka paikkaan pitää tunkea noita kirsikoita? Okei, tuohan se annokseen näköä...En todellakaan ole kirsikoiden ystävä, eikä ollut muutkaan seurueestamme, paitsi pikkuserkkuni, joten hän kiltisti sitten veteli meidän muidenkin kirsikat :D Sanotaanko näin, että olis meikäläiseen uponnut toinen samanlainen pirtelö, tosi namia meinaan!
Tulipahan taas naurettua illan aikana ihan kiitettävä määrä. Tuon perheen (3 siskosta) likkojen kanssa on kyllä aina hauskaa. Nauramiselta ei vaan voi välttyä. Kovin saman henkisiä ovat, kuin meikäläinenkin ja olen äärettömän onnellinen, että saan olla heidän kanssaan tekemisissä. Ihan huikeita tyyppejä!
(Tässä kohtaa tuli pieni paussi. Eräs karvainen perhonen halusi katsella tietsikkapöydältä pihalle ja tärkkäsi karvaisen ahterinsa mun näppäimistölle. Kiitos vaan Miki.)

Syömisen jälkeen hajaannuttiin omiin suuntimme, ja päätimme Mikon kanssa kiertää Tampereen keskustan kautta kotiin. No, meikäläinenhän bongasi taas tämän keskustorilla olevan joulutorin, ja sinnehän oli pakko päästä. Autolle vaan ei meinannu löytyä paikkaa sitten millään. Liekö syynä ollut tää Ratinassa ollut Open ice winter classic (Mihin aikanaan itsekin hinguin, mutta nyt kun näin kuvista miten pikkuruinen jää oli stadionin kokoon nähden niin...no, ei harmita :D Ei ehkä käytännöllisin ratkaisu. Ja ilmeisesti muutenkin oli ollut jotakin hässäkkää, mikäli oikein oon ymmärtänyt?).

Joka tapauksessa, autolle saatiin paikka ja käppäiltiin joulutorille. Ilma oli ihan kiitettävän vilponen, kuvia oli kännykällä silti pakko räpsiä, nakit syväjäässä. Ihania pieniä putiikkeja tori täynnä. Todella  idyllistä. Siellä olisi ollut paahdettuja kastanjoitakin myynnissä, mitä oon aina halunnu maistaa, kun kaiken maailman sarjakuvissa niitä aina on. Tälläkin kertaa ne kastanjat jäi maistamatta, ensinnäkin vatsat oli kiitettävän täynnä Dineristä ja toisekseen, Mikolla oli todella kovat epäilykset  niitä kohtaan, enkä yksin olisi halunnu haukkailla ;) Loppujen lopuksi, torilta tarttui mukaan ihanat, puiset, käsinmaalatut perhoskorvikset. 





On ollut kaikin puolin kiva viikonloppu. Innostuin näpertelemään sokerimassasta taas koristeita. Sain hyvän syyn leipomiseen ensi viikolle, serkkuni tulee käymään meillä ja ajattelin tehdä jotain pientä hyvää :) Rupesin tässä vaan miettimään: Huomasin, että kirjoitantodella paljon sukulaisistani. Tai siis, vietän todella paljon aikaa heidän kanssaan. Se on hienoa, sitä aina vaan välillä havahtuu näin, että vau, mulla on tosi ihania ihmisiä ympärillä. Olen todella sukulaisrakas ihminen. Kai nää tunteet vielä oikein korostuu, kiitos tuon nimeltämainitsemattoman juhlan... ;) Vaikka täysin totta tuo on muutenkin kuin vain jouluna.

Vielä keskeneräiset joulutähdet.

torstai 12. joulukuuta 2013

Sieltähän se saapuikin...

...Ystäväni kaihomieli meinaan. Rupesinkin jo ihmetteleen, kun sitä ei ole näkyny eikä kuulunu, vaikka joka vuosi joulun alla se tulee kyläileen. Faktahan on se, että tää mun niin ihanaksi hehkuttama joulunaika, on ikävä kyllä myös kaikkein kipein aika vuodesta. Ollu viimeisen 7 vuotta. Nimittäin isään ja äitiin liittyen. Olen yrittänyt minimoida porukoista kirjoittamisen parhaani mukaan täällä. En tiedä, ajatteletteko ruudun toisella puolella niin, mutta jotenkin itsestä tuntuu, että niistä kirjoittelu on jotenkin itsesäälissä kierimistä...? Koska enhän mä suinkaan ole ainoa jonka vanhemmat kurkkii pilven reunalta, miksi tehdä siitä niin isoo numeroa? Nyt koitan muuttaa joka tapauksessa itseltäni tuon asenteen, koska tää voi olla hyvinkin terapeuttista jutustella porukoista, vaikkei ketään muuta se kiinnostaisikaan, mutta itselle saattaa olla hyväksi.

Kuten edellisessä postauksessa mainitsinkin, olen kuunnellut Jari Sillanpään (Ja minkähän ihmeen takia meinasin ensin kirjoittaa Jari Tapion....????) joululevyä. Levyllä on lapsuusjoulut (Säv. Kassu Halonen san. Vexi Salmi) kappale, jonka kertosäe erityisesti aiheuttaa mussa suuria tunteita:

Voi miten paljon siitä mä antaisin,
Jos lapsuusjouluun löytäisin tien.
Kotiin vanhemmille kynttilät kantaisin,
Ne jotka nyt haudalle vien.



Nih. Että arvatkaa vaan, onko kulunu nenäliinoja, ja silti pitää yhä uudelleen ja uudelleen kuunnella sitä. Se jos mikä on terapeuttista. Vexi Salmi on kyllä semmonen kaveri, että sen sanoituksista mä tykkään. Kerran olen Vexin päässyt tapaamaan ja pari sanaa vaihtamaan, niin mukava ja sympaattinen kuva hänestä jäi.

Joka tapauksessa, omista lapsuusjouluista itsellä on lämpimät muistot. Vähän ennen joulua kun kinkku paistettiin, se vietiin kellariin kylmävarastoon jemmaan ja meillä oli iskän kanssa tapana mennä sieltä aina äidiltä salaa maisteleen pieniä palasia. Muutenkin joulupöytään oleellisesti kuului joululaatikot: lanttu, peruna ja porkkana sekä tottakai rosolli. Pakko tunnustaa, etten ihan mielessäni muista kirkkaita mielikuvia, mutta erittäin vahva tunne jäänyt mieleen siitä ihanasta joulupöydästä. Ja se joulun tuoksu. Jotenkin tuntuu, että sen jälkeen kun yhteiset joulut oli ohitse (Ja ehkä myös pari viimeistä yhdessä oltua joulua.), semmoinen tietynlainen joulun tuoksu on puuttunut. Tänä vuonna tuli ensimmäistä kertaa vuosiin semmoinen tuoksu-muistoyhtymä, kun ostettiin hyasintti meille. Se ei ehkä pelkästään sitä selitä, koska oonhan mä noita hyasintteja muuallakin nuuskutellut näinä "välivuosina". Ehkäpä sitä on osannut alkaa taas nauttiin eri tavalla, vapautuneemmin joulusta (Niinkuin kaikesta muustakin, mihin isä ja äiti on jotenkin liittyneet). Ehkä pikku hiljaa on oppinut päästään irti siitä vanhan "hyvän ajan" kaipuusta, muttei silti kuitenkaan. Menee taas omankin hilseen yli tän jutun juoni.



Tässä kirjoittaessa tuli semmoinen mielenkiintoinen flashback, että sainkohan mä jokusen joulun elämäni alussa omenan aina joululahjaksi, mutta se perinne katkaistiin kun meikäläisellä todettiin paha omppuallergia...? Muistelenkohan mää ny ihan omiani, vai olikohan tommonenki juttu mukana...No, ei voi tietää. Sen ainakin muistan, että mua ei turhan paljoilla lahjoilla hemmoteltu, ei se sinällään koskaan haitannut / haittaa edelleenkään, mutta olihan se ihan kauhee juttu, kun joulun jälkeen huomas, että kaveri oli saanu värivaahto-barbien tai hulahula-barbien..! Ja oishan se ollut kiva, ettei niissä harvoissa paketeissa olisi aina 50 % ollu pehmeitä paketteja ;) Pehmeistä paketeista on kyllä jääny joku trauma mulle, ehkä sen takia en halua hirveemmin lähinaperoille semmoisia ostella. Haluan olla kiva täti ja antaa kovia paketteja, koska ne on ne kovimmat jututkin. Voiko oikeesti kukaan olettaa, että poika 5 v on innoissaan uusista kollarihousuista (Ellei nyt satu oleen jotkut sika päheet  Salama McQueen pökät), kun on toivonut autorataa...? Eikä siinä kohtaa kyllä hirveesti lohduta niiden käytännöllisyys ja hyödyllisyys.

Itselle ei enää tän ikäisenä tärkeintä todellakaan ole itse saadut lahjat. Nykyään on oikeesti hienompi tunne ostaa ja suunnitella muiden lahjoja, kuin vartoilla mahdollisia omia. Mutta en oikeesti tykkää yhtään siitäkä tyylistä että: "Ei missään nimessä lahjoja, tärkeintä vaan on tunnelma ja yhdessä olo..." Ja kuitenkin ollaan sitten niin mielissään, ja "ihmeissään" kun jotain saa. Joo, se tunnelma ja yhdessä olo on ehkä se tärkeämpi ja olennaisempi juttu, mutta ei nyt ruveta silti liian tekopyhiksi. Vaikka mulle sanotaan, ettei lahjoja hommata tänä vuonna, niin haluan silti ostaa/tehdä muille, kuitenkin tietäen ettei välttämättä itse saa mitään.  Antamisen ilo on oikeesti ihana tunne.

  Liiallinen korostaminen joulusta kulutusjuhlana järsii mua. Mitä sitten? Musta on ihana hommata ihmisille jotain kivaa, koska yleensä se piristää mieltä kummasti kun joku muistaa. Vaikka edes konvehtirasialla. Ei sen tarvi mitää ihmeellistä ja kallista olla, mutta se, että muistaa jotenkin. Eikä nyt ole kyse koko suvun ja tuttavapiirin muistamisesta, vaan niiden, joiden kanssa joulua viettää. Se on kohtelias ele. Ja muutenkin, kun suomalaiset on niin pirskatin huonoja näyttämään mitään tunteitaan (Niiden negatiivisten tunteiden esittely on kyllä poikkeus...), niin joku pieni muistaminen on monelta osoitus välittämisestä. Tottakai on tilanteita, jolloin oikeesti on lähes tulkoon mahdotonta ostella lahjoja, esim. polttava rahapula tms. Mutta ei sekään ole oikeesti este. Jos haluaa muistaa jotakuta, niin voi vaikka tehdä käpylehmiä tai jotakin! JA NYT, mä tiedän, että eräät tietyt henkilöt saattaa repeillä, ja repeileekin, siellä ruudun toisella puolella mun käpylehmille!! Eräs aiempi joulu menin nerokkaana sanomaan ton käpylehmä jutun ääneen tätini kotona, niin enkö mä aattona sitten saanutkin useamman paketin ja niistähän paljastui, mitäs muutakaan: KÄPYJÄ! :D No, ne oli vallan hyödyllisiä, ne koristaa nykyisin meidän joulukuusta. Ja siitä on saanut useammaksi vuodeksi hyvät naurut ja muistot. Oiva osoitus pienen lahjan mittaamattomasta arvosta ;) Repikää siitä!

Miten ihmeessä tässä näin kävi, aloitin tekstin kauheen vakavalla ja tunteellisella tavalla, ja yhtäkkiä huomaan kirjoittavani lahjojen tärkeydestä ja räkättäväni täyteen ääneen täällä kävyille. Voi voi, koittakaa kestää. No, ei se niin vakavaa ole, tämmöinen mää vaan oon :) Iskä ja äitekin todennäköisesti naureskelis mun jutuille tällä hetkellä. Vaikka meillä välillä raivottiin ja huudettiin niin, että korvat soi, kyllä meillä vaan niin paljon naurettiinkin. Oon onnellinen, että opin sen taidon jo lapsena. Erityisesti se, että osaa nauraa itselleen ja omille kömmähdyksilleen on iso etu. Monet synkätkin asiat muuttuu siedettävämmäksi, kun niistä vääntää mustaahuumoria, niin se vaan on. Nauru parantaa ja PALJON. Aihe, millä teksti alkoi, muuttui suureksi iloksi ja nauruksi lopulta. Siinä sen taas näki.

Jatketaan suupielet korvissa joulun odottamista. Jos meinaa iskee stressi ja kiire, lyökää koko homma läskiksi ja naurakaa itsellenne. Se keventää sydämen painoa ja hölläää vannetta pään ympärillä. Uskokaa huviksenne!

maanantai 9. joulukuuta 2013

Niityillä luntaa, hiljaiset kadut...


Tässähän hujahti viikko semmoista kyytiä ohitse, että huhhuh. Tekemistä on ollut vaikka kuinka ja paljon, mutta kivaa sellaista! Mun ajatuksiini ei oikeestaan ole mahtunut nyt viime päivinä muuta, kuin joulujutut. Ihan tahtomattanikin keskityn vaan siihen ihanaan hössötykseen. Mihinkäs me nyt jäätiinkään viime kirjoituksessa...?




No, viime viikko oikeastaan meni jouluostoksilla ollessa. Kaiken kaikkiaan kolmena päivänä tuli eksyttyä sinne väenpaljouden sekaan. Tiistaina mentiin siis likkojen kesken, ystäväni ja kummityttöni, Ideaparkiin ja sieltä sitten tolle ukkelille tuli katseltua yhtä sun toista.
 Keskiviikkona mentiin Mikon kanssa Idearparkiin ja käytiin syömässä samalla reissulla ravintola Coyotessa, oli nääs huikee 3 vuotis kihlapäivä. Joo, eipähän tota kihlapäivää tule pidettyä ihan niin mielenkiintoisena, mutta ainakun löytyy joku syy mennä syömään, siihen tartutaan. Käytiin ensimmäistä kertaa syömässä Coyotessa, vaikka muista yhteyksistä rafla onkin tuttu. Vedettiin perus hampparisetit naamaan ja ihan hyvää oli. Ei mitään huikeen erikoista ja ihmeellistä, mutta ihan toimivaa. En vain ymmärtänyt miksi mun soosi, joka oletettavasti piti olla hampparin sisällä, oli lautasen reunalla, eikä pisaraakaan ite tuotteessa...? No, eipä toi paha moka ensinkään ollut, hyvä mieli ruoasta jäi jokatapauksessa :) Sen jälkeen poistuttiin Toys 'R' Us:iin haahuilemaan hyväksi aikaa. Mun sydämen vei siellä sellainen söpö liikkuva lelukoira, joka piti ihanaa räkytysääntä. En saanut sitä kuitenkaan ostaa... Höh, mitä iloa olla "aikuinen" kun ei leluja saa vieläkää silloin kun haluaa ;) Keskiviikkona mukaan lähti myös joulurehut, joita ostettiinkin aiempaa useammat.




Torstaina aamusta asti oli meikäläisellä jotenkin höntti olo. Käytiin kuitenkin elukoille ostamassa joululahjoja ja  normaalia laajemmin ruokakaupassa. Katotaan saako Miki ja Make opastettua Hellua avaamaan paketit sitten aattona... Mikon vanhempien vanha koira Fanni nääs opetti aikanaan meidän klopit siihen touhuun.




Torstaina meidän piti lähteä Harjavaltaan V2:seen Annelin keikalle (Ja olipahan siellä Anittakin ollut mukana.), mutta allekirjoittaneen olo oli  surkea, joku pieni flunssan kaltainen kai oli päällä, tai jotain. Ollessamme kaupoilla, kävelin kun unissakävelijä ja haahuilin vain ympäriinsä. Illan tanssit jäi sitten käymättä. No, joulun jälkeen sitten...


Perjantaina Mikko heräs aikaisin aamulla pistään ensimmäisen kinkun uuniin, sellaisen reilu pari kiloisen. Päätettiin Itsenäisyyspäivän kunniaksi tehdä tämmöinen liike. Lisäksi mun oli pakko saada muitakin jouluruokia, kamala hinku niihin iski, joten loorat ja rosollit kehiin vaan.




Syötiin siinä jonka jälkeen lähdettiin tädilläni käymään. Serkkuni oli perheineen paikalla piparitalkoissa, mutta itse en touhuun osallistunut, katselin vain vierestä, vaikka olo olikin jo parempi kuin edellispäivänä.
Tätini luota suuntasimme Mikon kotiin ja siellä ilta sitten vierähtikin. Käytiin saunassa ja katsottiin Tamperetalon juhlia.



Jossain kohtaa päivänä aikana kun hoksasin kurkata puhelimestani nettiä, pisti vihaksi todella pahasti. Noi Tampereen mellakoitsijat nimittäin. Siinähän osoittavat mieltä jos kerran pakko on, mutta pitääkö oikeesti mennä sitten häpäisemään Suomenlippu, satuttamaan eläimiä ja rikkoa paikkoja. Ennen kaikkea Itsenäisyyspäivänä. Loppu ilta meni jatkuvasti uutisia tutkiessa, kuuluuko tilanteesta mitään uutta.

























Sitten vähän kliseetä, mutta täydestä sydämestä tarkoitettua: Väistämättä tulee mieleen asiat, joita pappa kertoo aina sodasta. Veteraaneja ei todellakaan enää monia ole. Miltähän heistä on mahtanut tuntua kun tommosta ovat joutuneet seuraamaan? Vaikka näät kiakkovieraat kehuivat olevansa veteraanien puolella yms. Niin ikävä kyllä se on niin, ettei näitä historian sotia saa tekemättömiksi. Sodassa olleet ovat joutuneet sen kokemaan ja se, että ollaan tässä tilanteessa kuin vajaa 100 vuotta myöhemmin, on maksanut todella kalliin hinnan. Siinä kohtaa kun tulee tommoinen parinsadan hengen porukka häpäisemään koko touhua, niin hyi hitto. Liikuttaakohan veteraaneja näiden kiakkovieraiden jutut siitä, että veteraanit on uhreja, kun he ovat olleet oman henkensä uhalla turvaamassa Suomea ja ovat onnistuneet siinä. Ei silloin sodan aikaan kukaan tommosta ollut rääpimässä. Argh, mulla tärisee ihan kädet vihasta nyt kun naputtelen tätä, eikä oikein tunnu löytyvän fiksuja sanoja kertomaan sitä mitä tarkotan, toivottavasti kuitenkin mahdollisimman moni ymmärtää jutun pointin. Huhhuh.

No, käytiin vielä Mikon kanssa illalla n. 22.00 aikoihin ajelemassa Tampereella ja pällistelemässä ympärillemme. Kyllähän siellä vaikka ketä näky liikkeellä ja oli jotenkin todella vaikuttavaa se, kuinka poliiseja oli joka puolella. Joku nyt (Kuten kiakkovieraat.) varmaan ajattelee, että poliisit on vaan mielivaltaisesti kyttäämässä ja hallitsemassa kansaa, mutta itse en asiaa semmoisena koe. On hienoa, että on tollaisia ihmisiä turvaamassa meitä. Vaikka pakko se on kyllä myöntää, että kun itse on ratin takana ja poliisi tulee vastaan, niin vaistomaisesti jalka nousee kaasulta ja sydän pomppaa: Olikoha mulla ylinopeutta? Vaikka ajaisikin rajoitusten mukaan, niin silti... :D




Lauantai ja sunnuntai uhrattiin täysin perusteelliselle joulusiivolle. Nyt on kaikki muut huoneet jynsätty suunnilleen lattiasta kattoon, mutta keittiö on vielä kesken. Haluan piipertää sen niin kamalan tarkasti, inhotttaa jos ruokaan liittyvissä paikoissa on pölyä, murusia tai muuta naattaa. Kaikki kahvat ja ovetkin pitää nyhertää puhtaaksi yksi kerrallaan. Toinen paikka, mikä piti kanssa hoitaa erityisen huolella, oli tietysti kylppäri. Onneksi kuitenkin Mikko hoiti sen urhoollisena miehenä kunnialla loppuun, kun mä hoidin muun kämpän.


Sunnuntaina sitten oli ystäväni Joulukuusen aika päästä esille. Uusissa joulupalloissa oli vaan vähän räpläämistä, kun piti pujotella langat kaikkiin. Lopputulos oli kuitenkin vaivan arvoista. On toi vaan kiva lisä tuolla olkkarissa :)




Paljon palloja ja kimallusta. Juuri sitä, mistä mä tykkään. Ja valoja. Koittakaa ihmiset vielä jaksaa tätä mun joulumaniaa, elkääkä hyljätkö blogia. Tiedän, että jotkut repii hiuksensa päästä, kun joulua tulee joka tuutista. Kyllä tää tästä taas parin viikon päästä rauhoittuu! Lupaan.














































Mä voin nyt tän lopun joulun ajan ottaa rennosti, kaikki tarvittava on tehty (Okei, eihän se keittiö itestään valmistu...mutta muuten!). Eipähän tarvi joulunakaan miettiä mitä tehdään, kun on sovittuna jutut. Joten nyt on rauha. Phiuh. Joulumusiikkia vaan kovemmalle (Jari Sillanpää vuorossa!) ja relax. Tää meidän työhuone on muuten tällä hetkellä jotenkin tosi rentouttava ja rauhoittava. Vihreää ja paljon kasveja... vai mitä sanotte?



Ja hei, semmoinen kysymys, noista itsenäisyyspäivän sinivalkoisista kynttilöistä, mitkä oli ylempänä kuvattuna: Oliko teidän mielestä ensisilmäyksellä toinen kuva pienemmän näköinen kun toinen? Meinaan musta tuntu tossa kun laittelin, että vasemmalla on pienempi kuva :D Se on vaan optinenharha, mutta huomaako kukaan muu sitä?