Kaikki tais alkaa 26.- 27.3 välisenä yönä, jolloin Make pomppasi sängystä alas ja oksensi. Noh, se on vielä aika normaalia, se aina hyppää fiksusti lattialle jos huono-olo iskee, eikä tuo yksi oksennus vielä hirveesti säikäytä. Make takaisin kainaloon ja unta nuppiin uudelleen. Aikaa menee X:n verran, ja sama kaava toistui. Ja taas. Pelkkää vaahtoa.
Make on ollut aina meidän herkkämahainen otuksemme, ja yleensä, jos sillä iskee tämmöinen yrjöhepuli, ollaan tulkittu sen A) Olevan nälkäinen B) Ollaan madotettu se, jolloin homma on ollut sillä selvä. No, nytkin oli se nälkä puoli heti epäilyksenä, ja hoidettiin se homma kondikseen. Se nirsoili oman ruokansa kanssa ja epäiltiin, että jos sillä on vain kurja olo mahassa edelleen oksentamisesta, niin päätettiin keittää sille riisiä, jos se vaikka rauhottaisi massua. Aamupäivästä se oksensi pariin otteeseen uudelleen. Muuten Make oli aivan oma iloinen ja hölmö ittensä, ei mitään viitteitäkään, että se ois kummemmin kipeänä. Seuraavana yönä ei enää mitään, joten ajateltiin että hyvä, kaikki kunnossa taas.
Lauantaina 28.3. oltiin lenkillä, ja huomasin, että sillä tuli pikkuisen kirkasta verta jöötin mukana, niin että karvat vähän sotkuivat. Siinä kohtaa säikähdin tottakai hirveesti, mutta koitin rauhotella itteeni, että olihan sillä kerran aiemminkin näin käynyt, ja silloin kun olin eläinlääkäriin heti puhelimitse yhteyksissä, lekuri sanoi, että se voi johtua siitä, jos koiran maha on ollut muuten sekaisin, niin jotkin verisuonet suolistossa saattavat ärsyyntyä, jonka seurauksena voisi tulla verenvuotoa ulosteen mukana. Sen jälkeen mun tuntosarvet alkoivat olla jo aavistuksen herkemmät Maken suhteen. Silti itse otus oli vain iloinen, söi ruokansa ja riehui. Korvat pystyssä, eikä minkäänlaista apaattisuutta havaittavissa.
KUNNES, tuli taas yrjöjen yö. Siinä vaiheessa oli jo alla muutenkin pari todella huonosti nukuttua yötä, koska kun oon huolissani pikkuisista, herään piskien pieninpäänkin nielaisuun tai asennon vaihtoon. Tuona yönä nukuttuja tunteja pystyi kevyesti alle yhden käden sormilla laskemaan. Ja aamulla ei taas oma ruoka oikein maistunut. Rupesin funtsimaan eläinlääkärille soittoa, mutta Maken oma käytös oli todella hämäävää, koska se ei vaikuttanut olevan millään. Kirsukin oli vaan kylmä ja kostea, ja päivällä maistui jälleen ruoka. Päätettiin kokeilla sitten madotusta, seuraavaa varteenotettavaa vaihtoehtoa. No, sen jälkeen ei sitä oksentamista ihan heti tullutkaan, mutta meikäläinen vaan säpsähteli öisin puolentunnin välein tarkastamaan, hengittääkö toi otus vai ei (Eli, tasan just niinkuin mä aina teen, pienemmästäkin poikkeavaisuudesta johtuen).
Sitten tuli pitkäperjantai, ja Mikon palatessa sisälle piskien kanssa, sain kuulla Maken taas päästäneen verta peräsuolestaan. Siinä kohtaa mulle riitti, ja soitin eläinlääkärille. Ennen soittoa hetken aikaa arvoin kohdetta, ja päädyin soittamaan Univetin Eläinsairaalaan Hattulaan. Siellä vastasi erittäin ystävällinen hoitaja, jonka kanssa käytiin läpi koko homma, ja päädyttiin siihen, että jos vielä tulisi jokin oire, lähtisimme Makea lekuriin kiikuttamaan. Sen enenpää ei perjantaihin draamaa sisältynyt, mitä nyt meikäläisen verenpaine rupes hipoon aikalailla maksimia, ja nukkuun mennessä tutisin ja olin aivan suunniltani Maken puolesta. Päätettiin Mikon kanssa, että tuli oireita tai ei, lähdetään jokatapauksessa aamulla Makea päivystykseen näyttämään, oli tämmöistä epämääräistä oireilua jo niin kauan jatkunut, vaikka edelleenkin, Make itse oli aivan normaali muuten.
Sitten aamuyöstä, havahduin horroksesta kun Make liikahti, nousi, nielasi, hyppäs lattialle ja PLUP, yrjösi. Siinä sitten hetken kokosin ajatuksiani, ja lopulta uskaltauduin herättämään Mikonkin ja totesin, että nyt mä soitan sinne eläinsairaalaan uudestaan ja lähdetään sinne samantien. Meidän onneksi paikka oli sillä hetkellä aivan tyhjä, ja meidät otettiin välittömästi vastaan. Itsehän menin Maken kanssa lekurin juttusille, kun Mikko ja Miki jäivät odotushuoneeseen vartoilemaan.
Eläinlääkäri tutki ja tunnusteli Makea, ja enkä mä meinannut korviani uskoa, Make rupes muriseen lekurille! Siis meidän Make, joka ei murise kuin vastaantuleville koirille ja joskus harvoin öisin, jos herran unia sattuu jokin häiritsemään. Ei tullut sydänäänten kuuntelustakaan mitään, kun murina kasvoi vaan, ja lopulta eläinlääkäri ehdotti kuonokopan laittamista, ja meikäläinen huulipyöreänä inisee, ettei tää oo kyllä yhtään tän tapaista... Tajusin kyllä itse siinä kohtaa, että kipeähän tuon on oltava, ja pahasti. Kuonokopan laiton jälkeen Make ressukalle tungettiin kuumemittari takapuoleen, ja lukemaksihan paljastui 39.6, eli kuumetta oli. Kai mä siinä kohtaa menin paniikkiin, koska en oikein edes muista tilanteesta mitään, mutta vikisin eläinlääkärille, että nyt tutkitaan koira sitten kunnolla kaikin tavoin, makso mitä makso, että saadaan se kuntoon. Niinpä Make vietiin sairaalan puolelle verikokeisiin ja röntgeniin.
Siinä me sitten kolmeen pekkaan, Minä, Mikko ja Miki odoteltiin odotushuoneessa Makea ja tuomiota. Mikko koitti olla se rationaalinen henkilö mun ylitunteellisuuden rinnalla, mutta turha mulle on tossa kohtaa mitään koittaa selittää Maken pirteydestä ja siitä kuinka sille kuitenkin ruoka maistui, ettei mistään hengenvaarallisesta todennäköisesti ole kyse. Lopulta sitten meidän toinen otuksemme ilmestyi odotushuoneeseen, tassu kanyylissa, hoitajan saatelemana, joka kertoi, ettei röntgenkuvista ollut löytynyt mitään vierasesineitä tai mitään niihin viittaavaa. Sitä seurasi syvä helpotuksen huokaus mun osaltani ja rutistin tuon karvaisen turren syliini niin tiukasti kun vain pystyin, litistämättä sitä kuitenkaan hengiltä.
Verikokeiden tuloksia jouduttiin tunnin verran odottelemaan. Tylsäksi ei aika kuitenkaan käynyt, sillä paikalle saapui uusi asiakas koiransa kanssa, ja siinä he saivat sitten pienen tilanteen aikaiseksi henkilökunnan kanssa. Sitä seuratessa aika hurahti hyvää kyytiä eteenpäin, ja pian eläinlääkäri tulikin kutsumaan meidät Maken kanssa uudelleen sisälle huoneeseen, kokeiden läpikäymistä varten. En tiedä oliko lekuri huomannut mun hätäni Maken suhteen, sillä hän heti sanoi mulle sisään päästessäni, että mistään kovin vaarallisesta tässä ei sitten ole kyse. Verikokeet oli normaalit, mistään haimatulehduksesta, tai suurista tulehdusarvoista ei tässä kohtaa ollut kyse, vaan lääkäri diagnosoi Makelle mahasuolikanavantulehduksen, johonka määrättiin antibioottikuuri, närästyslääkettä, kipulääkettä ja tarvittaessa apteekista haettavaa oksennuksenestolääkettä. Näistä kahta ensimmäistä olisi tärkein antaa, ja kaksi viimeksi mainittua vain tarvittaessa.
Meillä on nyt niin onnellisesti tässä käynyt, että kipulääkettä, saati sitten oksennuksenestolääkettä ei ole tarvinnnut Makelle antaa, vaan paraneminen on ilmeisen hyvin lähtenyt käyntiin. Make tosin aiheutti pientä lisäjännitystä meille sillä, että herra päätti pantata jöötiään päivän verran, jonka seurauksena oli vielä yksi valvottu yö mun osaltani, Make sen sijaan nukkui kuin tukki.
En sitten tiedä, oliko sillä sunnuntai-maanantai yönä taas hivenen huono-olo, vai mistä kiikasti, mutta se piti pientä nieleskelyä alkuyöstä jonkin verran, ja pomppasi kerran lattialle, päästäen ihme kurlaus äänen, kuitenkaan oksentamatta. Loppu yön se nukkui taas leppoisasti.
Antibiootin olisi tarkoitus vaikuttaa 3-5 päivässä, ja jos oireet jatkuvat sen jälkeen, hakeudutaan uudelleen lääkäriin. Nyt vain täytyy toivoa tassut ristissä, että tämä episodi olisi ollut tässä, ja meidän pikkuiset saisivat olla turvassa kaikelta inhottavalta taas pitkään aikaa.
Tarinan opetus: Jos vaistot yhtään varoittavat jostakin, kuten mulla tässä tapauksessa eläinlääkäriin hakeutumisesta, niin niitä kannattaa kuunnella, vaikka yleiset merkit antaisivatkin muuta ymmärtää. Makehan ei missään vaiheessa vaikuttanut muuten kipeältä, joten siksi tämä hoitoon hakeutuminen kesti hetken aikaa. Jokin pieni ääni mun takaraivolla kuitenkin koko ajan kuiski, että kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää. Onneksi kuitenkaan ei mistään sen vaarallisemmasta ollut kyse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti