sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Aarteita ja Suomi PRKL!

Mummolasta haalittuja aarteita <3 









Heippa ihanaiset! Tästä tuleekin varsin kuvapainotteinen postaus, joten koitan pitää mölyt mahassani, parhaani mukaan, tällä kerralla!


























Aikanaan isän ja äidin omistama kynttilä "jäävuori" palasi kotiin, muutaman reissuvuoden jälkeen. Nyt se koristaa meidän vanhaa antiikkipiironkia, joka on iso-vaarini peruja. Lisäksi uudet neulepaidat esittelyssä. Kovin on syksyinen fiilis näissä kuvissa :)

Sitten Teerenpeli Teaseen lähtemistä:


















































Oli siis jälleen, kauan odotetun, illan aika. Teemana Suomi pe*kele :D Vakio seurani, ystäväni Katjan, lisäksi raahasimme mukanamme pari muutakin ystäväämme, ensi kertaa burleskia katsomaan.  Illan aikana asiaan kuuluvasti nesteytimme itseämme, tosin ilman sitä kuningas alkomaaholia, joten ilta oli senkin puitteissa vallan onnistunut :)

























Lavalle nousivat illan mittaan: Lola Vanilla, Mimi de Froufrou, Holy Curves!, Olivia Rouge, Layla de Light, Mindy Mad Magnolia sekä Marco Di Melanotte. Juontajana toimi mainio Stella Polaire. Takuu varmaa viihdettä siis. Seuraava Teerenpeli Tease on 2.11., ja silloin käsittääkseni olisi jotakin kauhistuttavaa luvassa, joten sinne vain, jos rupesi kiinnostamaan ;)

Stella Polaire

Layla de Light

Marco Di Melanotte

Holy Curves!






















Kuvissa siis hieman esimakua, mitä illan aikana tapahtuikaan! Täytyy alkaa valmistautuun seuraavaan 
koitokseen, eli neljän viikon työharjoitteluun, joka alkaa HUOMENNA! Jaiiks! Sen lisäksi huomisen ohjelmaan kuuluu koirahierojaksi opiskelevan pikkuserkkuni vierailu, toivottavasti kölvit osaa tällä kerralla käyttäytyä ;)

tiistai 24. syyskuuta 2013

Olipa kerran elämä

























Meillä kävi viikonloppuna vieraita, pikkuserkkuni "pesueineen", eli miekkosensa ja kahden karvaisen lapsukaisen kanssa. Vera, Natan avustuksella rupesi nahkaisen oravan raivolla tuhoamaan meidän jätkien luuta, joka on lojunut koskemattomana ehkä vuoden päivät, mutta kas kummaa, yhtäkkiä luu rupesikin kiinnostamaan. Kuinka yllättävää.
Alemmassa, Natan kuvassa, taustalla näkyy ultraäänilaite, joka oli meidän kiljukaula Mikimme ansiosta vaihteeksi päällä. No, tuohan rekisteröi kaiken kovan äänen, ei pelkästään haukkumista. Räkättäessämme kuin viimeistä päivää, rupesin viisaana ihmettelemään, että mitä Nata reppana luimistelee niin oudosti. Voi toista, ei ole tottunut moisee vehekeeseen ja teki varmaan korviin todella häijyä. Mikiä tuo laite ei juuri enää hetkauta, pidetään sitä päällä vain haukkupannan kanssa, noin niinkuin lisätehoa antamaan.
Jälleen kerran sain huomata, että neljä koiraa on ERITTÄIN vaikea saada samaan kuvaan... :D





Todella vieraan varaisena emäntänä päätin tehdä oikein juustokakut ja muffinsit tarjottavaksi. Ja perseelleenhän ne meni, varsinkin juustokakun pirulainen :D Maut on ihan kohdallaan kummassakin, mutta rumia kuin rutto ne on.  Nyt on ollut jotenkin laskusuhdanteista tää mun leivontani viime aikoina :D


Ensimmäistä kertaa kokeilin muffinsien päälle massakuorrutusta, joka piti sitten kuvioida sabluunan ja valkuaisvaahdon avulla. Lopuksi kultaus pintaan. Teoriassa homma onnistui, mutta käytännössä ei. Paljon harjoiteltavaa aiheeseen liittyen.
Juustokakku taas... No, siinä ei oikeastaan onnistunut ulkoisesti mikään :D Pohjana toimi mutakakku joka otti ja kutistui liikaa paistovaiheessa. Valkosuklaatäytteessä vain joku sattui tökkimään ja maitosuklaakiille jäi löysäksi kuin...sanonko mikä. Toisaalta, onhan valuma omalla tavallaan tyylikäs. Ihanan makuinen setti tää kyllä oli, ja vieraatkin kehuivat (hampaat irvessä söivät ;)), mutta ei tällä ihan leivontalehen etusivulle pääsis.
Ohjeen otin Esmeralda´s- blogista. Tuolta näkee, minkälainen sen oikeasti kuuluisi olla ;) Kannattaa kokeilla jos suklaahammasta kolottaa.
























Siinä...Annan mestariteokset puhukoon puolestaan :D Oon ihan tyytyväinen lopputulokseen siihen nähden, että ekaa kertaa tein kyseisiä juttuja. Eli, kurssilla jolle nyt olen, oli ensimmäisellä viikolla se talonrakennukseen tutustuminen, teimme anturavalumuotteja (vasemmalla) ja toisella viikolla oli muurauksen vuoro. Siellä muurattiin ja purettiin, muurattiin ja purettiin.. :D Oikeanpuoleisessa kuvassa kuitenkin on se ihka ensimmäinen tuotos. Hoi, se pysy sentää pystyssä! Tämä viimeinen viikko ennen työharjoittelua, on pyhitte pintakäsittelylle, jee! Eilinen ja tää päivä maalattiin Nalle Puhia ystävineen. Jokainen teki omansa :) Saas nähdä mitä loppu viikko tuo tullessaan. Btw, mitä tykkäätte mun raksahaalareistani? :D

 

Semmoinen siitä sitten tuli. Joku on tehnyt Nasu-paralle mustikan
 nenuun ;) Tiedän, ettei pintakäsittelijän työ ole päivästä toiseen Nalle Puhien maalaamista, mutta joka tapauksessa, kivaa tota oli tehdä ! Tässä viikon-parin sisään pitäisi pistää hakemusta kouluun, jos haluan lähteä opiskelemaan. Tahdon kyllä edes pari päivää nähdä työmaalla, harjoittelussa, kuinka sovin sellaiseen työympäristöön, ennen kuin teen lopullisia ratkaisuja.

Ja jos joku ihmettelee päivän otsikkoa, kiittäkää Hanna Pakarista. Tää biisi on soinut mun päässäni nyt tän päivän. Oon ahkera vastaanottamaan korvamatoja... :D Vielä oon sentään saanut pidettyä itseni suhteellisen hiljaisena, ja oon pysynyt vaan hyräilyn tasolla, tuolla kurssilla meinaan. Kokkikoulussa muistan parisen kertaakin saaneeni ärjäisyn "Voikko olla hiljaa!", kun olen lauleskellut itsekseni jotakin, hih :D


Miki (Ja miksei Makekin) lähettää kuvan välityksellä kaikille syysterkut! "Nähdään" taas ensi kerralla!

lauantai 21. syyskuuta 2013

Viikonlopun pelastus

Kamalasti kun olen keikattomuutta viime aikoina mähkinyt, niin sieltähän se pelastus tuli ;) Kun Anniina pisti naamakirjassa päivityksen, että hän olisi Häijäässä keikalla perjantaina, niin perjantai-illan suunnitelmat selkis heti! Anniinan edellisestä keikasta on todella pitkän aikaa. Edellinen taisi olla pari vuotta sitten Rönnissä... Anniinalla kun muutenkin on vähemmän keikkoja, kuin Annella tai Annelilla, ikävä kyllä. 

Oli muuten aika hyvä, kun lähdettiin ajamaan Sastamalaa kohti, oltiin pari sataa metriä edetty, kun radiosta rupesi soimaan Anniina Mattila- Lapsellinen mies. Kovin usein Anniina en radiosta bongaa, joten miten sattukin osumaan noin! :D

Mikäli ymmärsin oikein, alunperin Tanssikrouvissa piti olla joku toinen esiintyjä, jolle oli tullut peruutus...? No, meillepä se peruutus kävi oikein hyvin. Pidän todella paljon Anniinan esiintymisestä ja mahtavasta äänestä. Loppu puolella keikkaa, Anniinan esittäessä Kirkan Hetki lyö- kappaleen, ihokarvat nousi pystyyn ihan, todella mahtava veto. Ja kyllä oli hauska keikka muutoinkin, hymy korvissa sai jatkuvasti olla. Anniinan vilpitön, erittäin aito esiintyminen on todella mukaansa tempaavaa :D 


Nyt jäädään taas innolla odottelemaan, koska seuraavan kerran Anniinan pääsee näkemään. Tätäkin kirjoitellessa vielä hymyilyttää eilisen fiilistelyt :D Suosittelen lämpimästi kaikille Anniinan keikkaa, ei varmasti jätä ketään  kylmäksi! Kylä näi o!


Parit pahvimyyrä kuvatkin tähän postaukseen vielä sopi hyvin, nämä kaverit kun eivät ole tarpeeksi päässeet esille täällä, vaikka ovatkin todella oleelinen osa meidän elämää <3 

Tähän loppuun pistetää vielä parit biisit, jotka ovat soineet meikäläisen päässä viimeiset pari viikkoa, eli  Monica Aspelund - Lapponia sekä Taiska- Haltin häät. Oliskohan sitä aika lähteä poikkeamaan pohjosessa (ja 70-luvulla) kun tälläiset soi päässä?? :D 



Mikko tuolta kiekas, biisit kuullessaan, Lapponian sanoja mukaillen, että Anna on noita näyttävä... Hei kiitti vaan! :D Kivaa viikonloppua kaikille, pian palataan taas herkkujutuilla!

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

MS

Toi todella inhottava lyhenne saa aina vilun väristykset mulla aikaiseksi. MS-tauti, eli multippeliskleroosi. Se on ollut matkassa mun koko pienen ikäni. Ei itseni kautta, vaan äitini. Äidilläni oli todettu ms-tauti jo ennen syntymääni, ja vielä varhaisessa lapsuudessani äitini oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Aluksi pärjäsi yhdellä kävelykepillä, sitten siirryttiin kainalosauvoihin, siitä rollaattorin kautta pyörätuoliin. Kuitenkaan en pienenä kokenut äidin sairautta minkäänlaisena, se nyt vaan oli.

 Lapsuudestahan tuppaa kaikilla jäämään mieleen tiettyjä perinteitä ja odotettuja asioita. Itselläni yksi tälläinen oli mm. äidin Maskun neurologisen kuntoutuskeskuksen reissut. Vaikka äiti olikin pari viikkoa aina poissa, oli hienoa saada äidiltä eläinaiheisia postikortteja, joissa kertoi ikävän olevan kova, ja kuinka tulisi pian kotiin. Lisäksi vierailut viikonloppuisin äidin luona oli hienoa.
 Automatka Maskuun iskän kanssa oli huikeeta, oli aina tietyt maamerkit joita odotteli ja tiesi kuinka lähellä ollaan. Esimerkiksi vanha tuulimylly, jota tänä päivänäkin vielä bongailen, jos samalla tiellä satun kulkemaan. Perillä sitten oli ehdoton päästä pomppimaan jätti trampoliinilla ja käydä askarteluhuoneessa, jossa äiti painoi paitoja, teki kelloja, geelikynttilöitä yms. joita hän toi sitten tuliaisena kotiin. Joskus pääsi itsekin tekemään jotain pientä.

Lisäksi äiti oli kotona päivät, sairaseläkkeellä kun oli. Kesälomalla kuljin äidin mukana jumpassa ja käytiin torilla taksilla, tai missä nyt milloinkin. Joka tapauksessa taksilla kulkeminen oli perussettiä. Joskus mentiin iskää vastaan taksilla, kun hän pääsi töistä ja siitä yhdessä jatkettiin matkaa mummulaan.

Itselläni oli tapana leikkiä vaikka mitä mielikuvitus leikkejä muksuna. Kerran innoissani keksin leikkiä, että olisin itse menossa maskuun ja rupesin pakkaamaan reppua sitä varten. Äiti tulee kysymään mikä on leikin idea, ja kun kerroin, äiti suuttui. Sanoi vihasena, että ei ole hyvä leikki ja pitää toivoa, etten koskaan joutuisi oikeasti sinne lähtemään. Eihän lapsi sitä silloin tajunnut, että mikä siinä oli niin väärin. Se vain oli niin luonnollinen osa elämää. Nyt jälkeen päin mietittynä ymmärrän täysin äidin reaktion.

Asiat rupesivat mutkistumaan siinä vaiheessa, kun äidin kunto rupesi vain huononemaan, eikä niitä ms-taudin parempia kausia enää tullut. Se, että äiti joutui pyörätuoliin ei kuitenkaan ollut se syy, miksi asiat vaikeutuivat, vaan se, kuinka sairaus rupesi vahvemmin vaikuttamaan äidin luonteeseen. Äidistä tuli paljon kärttyisempi ja suuttui pienemmästäkin. Sanotaanko näin, että naapurit tiesivät kyllä varmasti sen, koska meillä riideltiin. Ääntä ei säästelty. Sen tarkemmin näihin yksityiskohtiin en näin julkisesti halua mennä, mutta hankalaa se oli. Kaikkein vaikein aika osui juurikin siihen, kun olin ylä-asteella. Muutenkin teini elämän hankaluudet olivat mukana. Lopulta äiti sitten joutuikin hoitokotiin, jossa vietti loppu elämänsä.

Yläasteella rupesin pyörtyilemään. Muistan, kun iskä kiikutti mua lääkärille niistä ja muistan, kuinka iskä kysyi lääkäriltä, ettei kai tämä voi ms-tautiin viiitata. Tuolloin joka tapauksessa ensimmäistä kertaa iski pelko, että mitä hittoa jos itsellä tää tauti olisi. Myöhemmin koko homma paljastui sitten paniikkihäiriöksi.

 Yläasteen päättyessä isänikin nukkui pois, kiitos aivokasvaimen ja muutin tädilleni asumaan. Tästä voidaan mennä pienellä pikakelauksella useampi vuosi eteenpäin.

Valmistuttuani ravintolakokiksi, pääsin töihin vanhaan työharjottelupaikkaani. Siellä ollessani, tämä ms-tauti pelko pääsi taas iskemään. Eräs ilta kotona ollessa, mulle iski hengenahdistus. Aiemmin mulla oli ollut käytössä astmalääkkeet, mutta fiksuna kotilääkärinä olin jättänyt ne sikseen, kun ajattelin, ettei mun rasitusastma enää niin paha ole. Tiesin kuitenkin, että juttu hoituisi ventolinella. Päädyttiin sitten lähtemään päivystykseen. Päivystyksessä odoteltiin ja odoteltiin, ja mulla rupes puutumaan mun vasen puoli kropasta. Lopulta kun pääsin lääkärin luokse, lääkäriä ei kiinnostanut enää se, miksi alunperin olin sinne hakeutunut, hengenahdistus siis. Lekuri halusi tehdä neurologiset testit pikaisesti kun huolestui vaseman puolen voimattomuudesta. Siinä kohtaa avasin puoliksi tahattomasti suuni ja mainitsin äidin sairaudesta. DING. Lääkäri riemastui ja pisti mut keskellä yötä päivystävälle neurologille.

Sairaalassa sitten otettiin verikokeita ja ct-kuvat. Ne oli ok. Voimat vasurista ei vaan palautuneet tarpeeksi nopeasti ja lääkäri sanoi, että nyt pitäisi ottaa selkäydinnäyte. Siinä kohtaa oli mun vuoro riemastua ja kieltäydyin. Tyhmä. Neulakammoni on aivan huikea (vaikka tatuointeja olenkin ottanut). Jälkeenpäin kiukuttaa, olisi pitänyt antaa ottaa se. Ja sain kuulla sukulaisiltanikin asiasta.

Taas vähän eteepäin kuluu aikaa, ja rupesi tasapaino temppuilemaan. Päässä huippasi ja heitätti. Lääkärissä taas ja syyksi paljastui kuinka vain jotkut sakat korvassa olivat lähteneet liikkeelle tms. en nyt ihan tarkkaan muista.

Muutenkin aina, kun tulee jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, minkä jollakin tavalla pystyn yhdistämää ms-tautiin, olen pistämässä itseäni jo ns. tuomiolle. Inhottaa kuinka tuo kirjainyhdistelmä seuraa mua koko ajan, elämän mennessä eteenpäin. Äitini molemmilla siskoillakin on sama tauti, mikä lisää pelkoa mahdollisuudesta, että itsellä todetaan sama sairaus, vaikkei ms-tauti olekaan suoraan perinnöllinen.

Äitini oli loppuaikanaan todella huonossa kunnossa, täysi vuodepotilas, joka ei voinut tehdä MITÄÄN itse. Nieleminenkin tuotti vaikeuksia ja jatkuvasti meni henkeen jotakin. Ja kun sitä ei voinut yskiä ulos, kun lihakset oli niin heikot. Lopulta tuli ilmeisesti se perinteinen keuhkokuume ja homma oli sillä selvä. Toisaalta helpotus, toisaalta suuri suru. Kamalaa seurata vierestä.

Se, että olen niin likeltä seurannut sitä huonointa vaihtoehtoa, mitä ms-taudista voi seurata, saa pelkäämään sitä aivan mahdottomasti. Tietenkään kaikki ms-tauti potilaat eivät mene yhtä huonoon kuntoon, toiset pystyvät elämään elämänsä lähes normaalisti loppuun asti. Mulle usein sanotaan, että ei semmoista etukäteen kannata pelätä, minkä todennäköisyys on häviävän pieni. Nii-in, olisipa se yhtä helppoa käytännössä kuin sanoissa.

Suurimpia pelkojani tässä elämässä on se, että sairastuu niin, ettei enää voi huolehtia itsestään ja on täysin toisten vastuulla. Ei pelkästään ms-tauti, vaan kaikki muutkin, mitkä voivat saman tilanteen aiheuttaa. Esimerkiksi vaikka halvaantuminen.

Joka tapauksessa, pääasiassa pystyy elämään normaalisti, pelon liikaa vaikuttamatta siihen, mutta välillä on näitä hetkiä, kun asia tulee vahvemmin mieleen. Nyt oli yksi sellainen, ja ajattelin, josko omaa olo helpottaisi, kun saa kirjoitettua sen ulos. Kuitenkin nämä asiat seuraavat koko elämän halki, koska ne on olleet osa elämääni aina, ei siitä mihinkään pääse. Lääkärissä käydessäni olen pariin otteeseen kysynt, voidaanko asiaa tutkia. Se ei kuitenkaan ole kuulemma järkevää, ennen kuin kunnon oireita olisi ilmassa.  Näillä mennään ja jos joskus tulee vielä tilanne, että ehdotetaan sitä selkäydinnäytteen ottoa, tai vaikka pään magneettikuvausta, en takuulla kieltäydy. Toivottavasti semmoista ei kuitenkaan tule.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Temppuja, edistystä ja herkkuja

Uusimmassa Koiramme lehdessä oli asiaa Dog frisbeestä, eli lajista jossa koira ja frisbee päästetään vauhtiin. Jutussa oli kuva, jos koira oli hypännyt omistajansa jalkojen päälle, tämän maatessa selällään maassa, jalat ilmassa. Tästä insipoituneena päätettiin kokeilla josko saman tempun saisi opetettua meidän hyväkkäille :D
Hetken kokeilun jälkeen sai havaita, että temppua on ihan suorilta mahdoton opettaa ja piti keksiä jotain helpompaa alkuun. Isoa saavia kumoon, sen päälle namia ja uutta yritystä.


Odotukset Mikin suhteen oli korkealla, se kun meillä nää uudet kujeet aina oppii ensin. Maken annettiin vaan olla mukana, jos se nyt vähän sattuis jotain oppimaan. Vielä mitä! Makehan se homman kekkas heti ja Miki ei sitten millään. Ei mennyt kuin 5 minuuttia, niin Make istua nökötti, komeiden loikkien saattelemana, saavin päällä. Make on viime aikoina yllättänyt meidät muutenkin, se oppi hiljattain, aivan yhtäkkiä, kierimään. Lisäksi se oppi hyppäämään hulavanteen läpi, toisin kuin Miki, joka kiertää vanteen joka kerta. Onko meillä osat vaihtunut jotenkin?


Edellisessä postauksessa jupisin poikien välisistä ongelmista. Nyt tilanne on jonkin verran rauhoittunut, pahemmilta yhteen otoilta on vältytty. *Koputtaa puuta* Toivottavasti jatketaan samalla linjalla. Lisäksi on myös riemun aihetta! Nimittäin laihdutusrintamalla. Maken paino on pudonnut 5.2  Kg -> 4.9 Kg, ja Mikin paino on pudonnut 4.8 Kg -> 4.6 Kg. Vielä on toivoa, jihuu!


Mulla on iskeny taas joku uusi kausi. Tontti- ja uuden alan opiskeluhaaveiden puitteissa päätin luopua kaikista "tekojutuista", eli rakennekynsistä, ripsien pidennyksistä jne. Ja tuntuu aika hyvältä. Nyt kaipaan kamalasti vain sellaista yksinkertaisuutta. Ajattelin antaa oman hiusvärinkin kasvaa päähän takaisin. En muista mainitsinko täällä jo aiemmin, mutta lupasin ukolle, etten käy kampaajalla kertaakaan tänä vuonna enää. Vaikka muutenkaan kampaajalla ei tule ravattua kovin ahkerasti :D



Eilistä päivää, lauantaita siis, vietettiin Mikon kanssa, shoppailun ja syömisen merkeissä. Käytiin Ideaparkissa ostoksilla, lähinnä veljenlikalle synttärilahjaa etsimässä. Aika kähee lahja löydettiinkin. Olisin ollut ite muksuna niin liekeissä samanlaisesta. Hello Kitty mikrofoni, ai että!


Ideaparkista suunnattiin Tampereelle, panimoravintola Plevnaan syömään. Itsehän päädyin taas vakioherkkuuni, valkosipulifriikin päiväuneen. Samaa settiä jaksaa kerta toisensa perään vedellä huiviinsa. On se vaan niin namia. Toinen erityismaininnan ansaitseva tuote on Plevnan oma sima. Suosittelen lämpimästi!


Ensi viikonloppuna meille tulee vieraita (Vihdoin! ;)) ja saan keksiä jotain herkkua tarjottavaksi, ideoita olisi vaikka minkälaisia, mutta pitäs pysyä lapasessa edes jonkin verran :D Muuten saan sellaiset mutinat ukolta jälkeen päin, kun se raukka joutuu syömään kaiken yli jääneen ;) Kamala kohtalo.
Ei vaan, ymmärrän kyllä erittäin hyvin sen, ettei aina maistu. Useimmiten käy itsellä niin, että omat tuotokset maistuvat lähinnä puulta. Muut vakuuttavat herkulliseksi ja itselle ei putoo. Sama ilmiö käy muutenkin ruoanlaiton parissa. Kaikki syötävä maistuu paremmalta, kun sen on valmistanut joku toinen.

Nyt kun blogi on taas päivitetty, voi hyvillä mielillä valmistautua tulevaan viikkoon (ja kello viiden herätyksiin.....). Vi ses!

Ps. Tiedättekö kuinka paljon nakersi eilen, kun tajusi liian myöhään, että Annelin keikka olisi ollut lyhyen matkan, eli alle 150 km, päässä Haapamäellä?! 

tiistai 10. syyskuuta 2013

Syksy avattu


Tai toivotettu tervetulleeks, miten kukin sen nyt haluaa ilmaista. Joka tapauksessa, tällä tarkoitan sitä ihanaa kynttiläkauden avaamista! Eilen, kauan odotettujen, salkkareiden alkaessa, kynttilät pääsi edustamaan jälleen. Keväällä ja kesällä harvoin päivät/ illat menevät kotona möllöttäessä, mutta näin syksyllä se on itse asiassa todella kivaa. Mitään imelää romanttista tunnelmaa näillä kynttilöillä ei todellakaan metsästetä, vaan fiiliksen vuoksi ne on vaan niin kivat. Aina nää samat tutut nurkat vaan vilahtelee kuvissa ;)

Ja hei muuten, loppu syksystä ilmestyy Anne Mattilaltakin joululevy jälleen! Mahtavaa! Meitä faneja hemmotellaan urakalla, kun alkuvuodesta juuri ilmestyi Annen edellinen albumi, Elämä on lahja. Kamalasti vaan jaksaa se kiukuttaa, että keikkoja ei ole lähettyvillä "tarpeeksi".  Eiköhän niitä sieltä joskus putkahda taas, mutta odottavan aika on pitkä. Onneksi on edes pari keikkaa ja yksi konsertti :)

Mitäs muuta kivaa vois fiilistellä nyt? No, ainakin kurssilla sujuu hyvin. On saanu vasaraa paukuttaa kunnolla ;) Ollaan eilinen ja tää päivä räpelletty anturan valumuottien kanssa, jotka aikanaan mahdollisesti päätyvät jonkin piharakennuksen alle. Ja huomenna jatketaan niiden parissa. Ihanan nopeasti on nyt pari päivää mennyt. Kyllä tuollainen työ, missä pääsen jatkuvasti käsilläni tekemään jotain, on mun juttuni. Mun mielestä, hyvä mittari hyvästä työstä, on se, kuinka nopeasti päivä hurahtaa ohi. Mitä pikemmin sen parempaa. 

Eikä saa unohtaa meidän norsua alias Makea, sillähän on tänää 2- vuotis synttärit. Se virallinen päivä. Nyyh, aika menee liian nopeasti noiden eläinten kanssa. Onneksi perhoskoirilla on keskimääräisesti aika korkea elinikä. Täytyy yrittää vain pitää poikia mahdollisimman hyvänä ja hyvässä kunnossa. Ja saada ne LAIHTUMAAN. Niillä on nyt ehkä viikon verran ollut ns. tulehtuneet välit. Kumpaakin tuntuu ärsyttävän toisen turpavärkki. Ei ne kiinni toisiinsa käy kunnolla, mutta kamala marina ja mekastus alkaa. Mikillä oli tosin valkoinen karvatuppo yksi kerta suussa...Eikä ne nyt joka hetki tappele, älkää väärin käsittäkö. Useimmiten se lähtee viattomasta lekkitilanteesta, jossa kummallakin on ensin kivaa, sitten Make rupeaa ärsyttämään kaikin keinoin Mikiä. Sen seurauksena Miki hermostuu, herkkähipiäinen kun on, ja tilanne on valmis. Sen on kyllä opittu, että ei kannata mennä kiskoon niitä kauemmas toisistaan. Se vain lietsoo tilannetta. Usein homma rauhoittuu komentamalla. En tiedä mikä tuon aiheuttaa, sillä näillä on ennenkin ollut tälläisiä ketutus kausia. Kiinnitin myös huomiota, että piskit merkkailee tavallista useammin ja ovat todella kiinnostuneita hajuista, mutta niiltähän on vehkeet viety pois...?! Ja leikkauksestakin on jo niin kauan, viime joulukuussa suoritettu. Asiaa seurataan. Luotan kyllä siihen, että tilanne paranee ajallaan.

Eräässä postauksessa pähkäilin uutta harrastusta syksyksi. Päädyin tuttuun ja turvalliseen Liikunnan liekkiin, ja heidän tiistain iltatuntiinsa. Zumba+ muokkaus. Kelpaa! Sitten, jos samalla saa edelleen pidettyä salilla draivin päällä, niin hyvä on. Eikä sitä ruokavaliookaan sovi unohtaa. Vaikka häät on ohi, ei parane repsahtaa täysin.
 Tänään kuitenkin tämä Zumba rumba alkaa. Tällä hetkellä veto on täysin kateissa, mutta ehkä se siitä löytyy illan mittaan taas. Olisin valmis kaatumaan vain sänkyyn ja nukahtamaan. Sen verran kuitenkin vaikuttaa parin vuoden kotona olo vielä. Täytyy totutella siihen normaali arkeen ja rytmiin.
Mieli kuitenkin on virkeänä, joten pakotan itseni liikkeelle! Lisäksi tulee kamala morkkis, jos pettää itsensä. Tiedättekö tunteen? Kun on päättänyt tehdä jotain ns. tärkeää, ja sitten laistaakin siitä vain oman saamattomuuden takia. Se on aivan kamala tunne. Joten, oman mielenterveyden kannalta on parempi pitää päätöksistään kiinni. Tietenkin, jos tulee jotain oikeasti tärkeämpää, tai tulee kipeäksi, niin silloin täytyy skipata, mutta silloin mielikin sen ymmärtää paremmin, eikä tule niin syyllinen olo  :)

Mulle alkaa iskeen nälkä, täytyy varmaan siirtyä taka vasemmalle. Tänään menyyyssä olisi meksikolaisia pannukasviksia kera kalkkunamakkaran. Ollaan meikäläisen mukavuus alueen ulkopuolella, kun makkaroista on kyse. Kalkkunanakit ovat aiemmin toimineet, joten luotetaan, että toi makkarakin pärjää ;) Jälkkäriksi sitten eiliseltä jäänyttä pannaria. Joka meni aivan pannariksi, jos näin asian voi ilmaista. Liian pieni ohje meidän pellille. Joojoooo, kokki olen, mutta ilmeisen huono sellainen :D
Siitä vielä aasinsiltana päästään ensi torstaihin, ja Thairuoka kurssiin, jolle veljeni kanssa menen. Alkuvuodesta oltiin Singaporen ja Vietnamin ruokakurssilla. Kahtena torstaina tämä toteutetaan, eli kaikkea kivaa luvassa. Perjantaina olisi paikallispelikin, Tappara-Ilves, mutta lippujen hinnat, hyrrr. Jää nähtäväksi, tuleeko sinne sitten lähdettyä. Nyt kuitenkin riittää lörpöttely, on pakko lähteä ruoanvalmistus puuhiin. Näkemisiin! :)

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Lakkakakku ja suklaiset-mansikkamuffinsit


 Nyt on taas aika kipittänyt semmoista kyytiä, että kauhukseni huomasin tämän olevan vasta ensimmäinen postaus syyskuulle! Jo huikee viikko syyskuuta menty ;)
 Tämä viikko hurahti kurssin parissa. On tehty erilaisia testejä, suoritettu työturvallisuuskortti (Hyväksytysti, jee!), tutustuttu ihmisiin ja istuttu koneella. Ensi viikolla alkaakin sitten hallitunnit! Ensimmäisen halliviikkoni vietän talonrakentajan hommiin tutustuessa, seuraavan muurarin ja viimeisen pintakäsittelijän (Lemppari, jee!). Näiden kolmen halliviikon jälkeen tiedossa on työharjottelu jollakin, vielä tuntemattomalla, raksalla. JAIKS. Ei vais, odotan innolla tulevia viikkoja!

Sitten otsikon aiheeseen: Ensi viikolla, 10.9., on meidän Maken synttärit. Näin ollen leivonta tälle viikonlopulle oli aivan ehdoton. Kyllä vain. Tällä kertaa lähdin täysin tuntemattomille vesille kakun suhteen. Täytteenä päätin kokeilla Kinuskikissan lakka-vanilja täytettä. Lakka on näistä suomen marjoista meikäläiselle se tuntemattomin. Aiemmin lakkaa on tullut nautittua vain perinteisesti, leipäjuuston kera.
Yllätyin todella positiivisesti mausta. Aika herkkua oli! Oma mielipiteeni lakasta parani siis vanhasta. Lisäksi meikäläisen nenään lakka haisee pahemmalle, kuin mitä maistuu. Ja puhun edelleen siis hilla-lakasta :D


Tuttuun tapaan, tääkin kakku koetteli mun hermojani. Tällä kertaa pohjat meni parhaansa mukaan pilalle. Kolmas vasta onnistui :D Muuten homma sujui harvinaisen helposti ja muilta kriiseiltä vältyttiin.


Lisäksi tein suklaisia-mansikkamuffinseja. Perus settiä, ei mitään sen henkevämpää :) suklaiset muffinsit, joiden päälllä mansikkakermaa + suklaaruusut.


Nyt odottelen taas seuraavaa syytä leipomiselle...! Syksyn aikana pitäisi olla muutaman kakun aika. On hiukan hiljasta ollu leivonnan saralla viime aikoina. 

Viime aikoina on mielialaa kaivertanut se, etten koe itseäni riittäväksi kaikkeen, mitä meikäläiseltä odotetaan. Tuntuu, että aina joku muu heittää paremmat kortit pöytään kuin minä. Kun innostun jostain, joku muu hoitaa homman kuitenkin paljon paremmin.

Olen aina tykännyt olla eräällä tavalla pelle. On hauska saada ihmiset nauramaan, kun selitän jotain typerää juttua. Mietin vain, että minkälainen kuva ihmisillä oikeasti on meikä mannesta? Olenko kaikille vain se sähläävä söheltäjä? En kai anna itsestäni ylimielistä kuvaa? Viljelen paljon itse ironiaa, ja pelottaa, että jotkut ottavat liian tosissaan sen. Puhun liikaa muiden päälle, tiedän sen. Yritän aina ennakoida, mitä kanssa keskustelija on seuraavaksi sanomassa, ja se vituttaa. Yleensä kuitenkin sanat livahtavat suusta, ennen kuin ehdin ajatella. 

Ja kaiken ärsyttävintähän on se, kun mietin ja mietin asioita, ne saavat älyttömän suuret mittasuhteet ja tuntuvat paljon kamalammalta, kuin mitä ehkä oikeasti olisivat. Saatan kuukaudenkin (tai vaikka vuosien) päästä jostain tapahtumasta vielä miettiä, että kun sanoin näin, tai kuinka jätin reagoimatta tietyssä kohtaa, että mitähän se ja se nyt ajattelee. Miltä siitäkin tuntuu, loukkasinko?  Aina kuitenkin haluaisin vain olla kaikkien kaveri.


No, niin tai näin, tälläinen mää oon. Se on opittu, että jos yrittää muuttaa itseään jatkuvasti muiden mieleiseksi, siitä ei seuraa mitään hyvää. Varsinkin, kun pitäisi muutta kymmenillä eri tavoilla. Sukulaiset, ystävät, ne tietävät mut ja jaksavat silti mua. Kuinkas sitten kaverit ja sellaiset, joiden kanssa heitetään small talkia? 

Tulipas syvällinen itseanalyysi, ja vakavan oloinen sellainen. En mää semmostakaan haluu!:D Piski kainaloon ja valmistautumaan henkisesti tulevaan kouluviikkoon. Kivaa alkavaa viikkoa kaikille! See you later, alligator! (Wanhhaaaa....)