lauantai 25. huhtikuuta 2015

Viikon 17 kuulumiset

Heipsan muruset! Tässä samalla kun seurataan illan jännää lätkäfinaalia, on hyvä raapustella pieni blogiteksti taas :) Tapparaa en missään muussa tapauksessa kannattaisi, mutta kun nyt joku Tamperelainen joukkue on finaalissa, niin kannustetaan sitä sitten. Saapi nährä kuinka Tammperreen (Lausutaan konsonantteja korostaen) pojille käy! Sipsiä ja pakastepizzaa täällä natustetaan, eli loisto kisastudio on siis käynnissä. Muuten tähän viikonloppuun on sisältynyt taas kakun leipomista.


Huomenna on meidän maaliskuun kummitytön ristiäiset, ja sinnehän toki tää kakku on menossa. Mulla onkin tän kevään teema selvästi tyttöjen nimenantojuhlienkakut, sillä mulla tuli toukokuun loppuun vielä yksi ritsiäiskakkupyyntö :) Mahtista!




Eilen meillä oli vuorossa kauan odotettu Jenni Vartiaisen konsertti Tamperetalossa. Kyseessä oli Terrakiertueen toiseksi viimeinen konsertti. Samaten toiseksi viimeinen konsertti kuulemma ihan hetkeen, joten olihan se nyt hemmetin hienoa päästä messiin. Edellisen kerran oltiin marraskuussa Jennin konsertissa. Jenni esitti nyt samat biisit kuin silloin, mutta yhtä mykistävän upea show oli silti. Ensimmäinen "erä" oli rauhallisempaa tunnelmointia verrattuna jälkimmäiseen puoliskoon, saimme kuulla mm. Tyttövuodet, Vedenalaista,  Toinen mies,  Suru on kunniavieras, Kaukaa...



Menevämmällä puoliskolla tuli mm. Junat ja naiset, Missä muruseni on, Ihmisten edessä, En haluu kuolla tänä yönä... Sekä "Muistan kirkkauden", joka teki muhun aivan lähtemättömän vaikutuksen. Lisäksi tuli koko joukko muita Jennin hienoja biisejä, sekä tottakai, edelliseltä Vain elämää kaudelta tutuksi tullut Jennin versio laulusta "Kohtalokas Samba". Toi biisi saa mulla vaan niin hymyn huulille, "Kalle Tappinen"...Mun sukunimen tietävät ehkä hoksaavat yhteyden. Hih!

No juu-u, on se peilikuva :D


Konsertin jälkeen jäimme aulaan odottelemaan, josko se Jenni tulisi siellä pyörähtämään, ja tottahan hän tulikin. Kävimme kiittämässä hienosta konsertista, tosin, Anna "lirppuliisa" Karoliina jääty ja sai mumistua vain, että kiitos kivasta konsertista ja sitten mykistyminen. Hah, kai se oli se Jennin suunnaton karisma... ;) Nimmarikortin kanssa poistuttiin kotia kohti, jossa meitä vartoili kaksi hyperenergistä piskiä.

Viikko muuten on mennyt aika tavalliseen malliinsa, kuntotanssin ja enkunkurssin viimeiset kerrat oli tällä viikolla, ja nyt täytyy vaan odotella ensi syksyä, jolloin voi taas sitten ilmoittautua valkeakoskiopiston kursseille, jos vaikka sattuisi ehtimään kurssille ilmoittautua sinä minuutin aikana, jolloin siellä on vielä tilaa....Kiikarissa ensi syksylle olisi jatkaa tätä kuntotanssia ja aloittaa uusi "lavisjumppa", joka on siis lavatansseista vaikutteita ottanutta jumppatanssia. Siistiä!

Nyt kevään ja kesänaikana täytyy vain käydä sulkkista pelailemassa ja kytätä mahdollisesti kivoja jumppia, joita mm. Liikunnanliekki pitää.

Tällä viikolla tuli muuten tämmöinenkin uusi juttu meille:


Jos tiedät mikä tuo on, hieno homma, jos et, se selviää sitten myöhemmissä postauksissa, kun se päätyy oikeisiin uriinsa ;)

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Huhuu täällä ollaan!

Joo, elikkäs moi vaan kaikille! Täällä ollaan vietetty kunnon blogikoomailua huikeat puolitoista viikkoa. Tai, pitäisikö sanoa ennemminkin Oon juurillain -blogin koomailua. Oon tuhertanu itelleni (TAAS KERRAN) 2. blogia, johon pistän laajemmin leipomuksistani kuvia. Tää tuntuu tosiaankin tuulimyllyjä vastaan kamppailulta, onhan tämä jo tänä vuonna toinen toisen blogin yritys. Olipas höhlä lause btw... Ensimmäinen toisen blogin yritys kariutui heti ensi metreille, valokuvablogi siis, mutta ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa sekin vielä siivilleen taas nousee. Nyt kuitenkin on kakkugalleriablogi pystyssä: PAAKARIPERHONEN. Katotaan ny si kuinka pitkälle sen siivet kantaa. Yritystä kuitenkin on pakko olla ;) Tännekkin edelleen tulevaisuudessa pistän kuvia tuotoksistani, mutta Paakariperhoseen  tulee enemmän kuvia ja samalla vähän sepustuksia tarkemmin.

Tänään maailmalle lähti taas kaksi kakkua, toinen oikein kivasti onnistunut ja toinen sitten vähän vähemmän onnistunut:



Oktonauttikakusta löyty TÄÄLTÄ juttua & lisää kuvia ja paloautokakusta löytyy puolestaan TÄÄLTÄ.

Jos kakkuihin liittyviä asioita ei lasketa, elämä on vallan muuten pyörinyt töiden, sulkapallon, tanssin, Mikon ja elukoiden ympärillä (Ja ehkä ihan piiiikkiriikkisen autonkin, sillä toi herra uhras viikon kokonaan autonsa kiillottamiselle... En minä vaan jaksais ;) Vaikkakin, totesimme yhdessä, että hänelle se auton puunaus on samanlaista kuin mulle vaikka kakkujen teko. Niinpä niin, mitäs siihen nyt sitten muutakaan sanois :) ) Tämmöisen se nyt sitten sai siitä aikaiseksi:



Aika makeen näkönen peili siitä tuli eiks jeh? :)



Viikolla ei kyllä tosissaan oikeasti jaksa raahautua harrastuksia pidemmälle, sulkkispaikan onneksi nyt näkee suoraa meidän ikkunasta, että sinne ei nyt ole pitkä matka alkuunkaan, ja tanssiinkin on vain muutama hassu kilometri. Mutta muuten on veto pois täysin. Tässä taas on oman terveyden kanssa ollut pieni mutkia matkassa, liittyen mm. jo aikaisemmin täällä esillä olleeseen "pala kurkussa" juttuun, eikä tää homma nyt ota vaan edetäkseen.

Tää viikko meni todella laiskasti ruoanlaitonkin suhteen, eikä siivoaminen käy mielessäkään. Kuukkelinmunat sanon minä, mistä mää repäsen itelleni lisää energiaa, kysynpähän vaan! :) Pahoitteluni siis kaikille läheisilleni, jos täältä päin ollaan pikkuisen vaisuja ottamaan yhteyttä. En tee sitä välinpitämättömyyttäni.


Mutta mikä on kuitenkin tärkeintä: Make on oma kaheli ittensä taas. Antibiootit tepsi ja nyt ollaan jo niinkuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan vialla. Pikkuisten hyvinvointi on kuitenki kaikki kaikessa :) Miki ja meidän turbogerbiilimme Taunokin porskuttelevat eteenpäin hyvissä voimissa. Phuuh.

Tietysti meikäläisen alituiseen väsymykseen voi olla osittain jo ihan tämä vuodenaika syynä, kevät kun tuppaa olemaan mulle ikävien asioiden tapahtumisen aikaa, joten eipä nyt ihmekkään jos se alkaa verottaan voimia. Sen kuitenkin oon tässä elämän varrella oppinut, että ikäviä tunteita ei parane padota sitten ensinkään, se kostaantuu vain myöhemmin. Silti kuitenkaan ei saa painua itsesäälin liian syviin syövereihin, koska se ei palvele ketään, vähiten omaa itseään, ja sieltä voi olla tosi haastavaa nousta taas ylös.  Tärkeätä on kuunnella omaa mieltään ja kehoaan, että mitä ne sanoo mistäkin asiasta, eikä väkisin yritä "pahoinpidellä" niitä menemällä hampaat irvessä eteenpäin. Eli, lippu korkealla eteen päin, mutta täysin rehellisenä itselleen, eikä koita ollakkaan mitään muuta kuin sitä, miltä sillä hetkellä tuntuu :)

Ja just nyt tuntuu taas, että SULKKIS!

(No, jaksoin mä sentään äänestämässä käydä! Eli, kansalaisvelvollisuus suoritettu, nyt saa taas rutista kaikesta hyvällä omallatunnolla ;) )

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Jatkoa edellisestä numerosta...

Niin, kuten edellisessä postauksessa lupailinkin, tässä tulee nyt meidän Makeen liittyen pieni stoori.

Kaikki tais alkaa 26.- 27.3 välisenä yönä, jolloin Make pomppasi sängystä alas ja oksensi. Noh, se on vielä aika normaalia, se aina hyppää fiksusti lattialle jos huono-olo iskee, eikä tuo yksi oksennus vielä hirveesti säikäytä. Make takaisin kainaloon ja unta nuppiin uudelleen. Aikaa menee X:n verran, ja sama kaava toistui. Ja taas. Pelkkää vaahtoa.

Make on ollut aina meidän herkkämahainen otuksemme, ja yleensä, jos sillä iskee tämmöinen yrjöhepuli, ollaan tulkittu sen A) Olevan nälkäinen B) Ollaan madotettu se, jolloin homma on ollut sillä selvä. No, nytkin oli se nälkä puoli heti epäilyksenä, ja hoidettiin se homma kondikseen. Se nirsoili oman ruokansa kanssa ja epäiltiin, että jos sillä on vain kurja olo mahassa edelleen oksentamisesta, niin päätettiin keittää sille riisiä, jos se vaikka rauhottaisi massua. Aamupäivästä se oksensi pariin otteeseen uudelleen. Muuten Make oli aivan oma iloinen ja hölmö ittensä, ei mitään viitteitäkään, että se ois kummemmin kipeänä. Seuraavana yönä ei enää mitään, joten ajateltiin että hyvä, kaikki kunnossa taas.



Lauantaina 28.3. oltiin lenkillä, ja huomasin, että sillä tuli pikkuisen kirkasta verta jöötin mukana, niin että karvat vähän sotkuivat. Siinä kohtaa säikähdin tottakai hirveesti, mutta koitin rauhotella itteeni, että olihan sillä kerran aiemminkin näin käynyt, ja silloin kun olin eläinlääkäriin heti puhelimitse yhteyksissä, lekuri sanoi, että se voi johtua siitä, jos koiran maha on ollut muuten sekaisin, niin jotkin verisuonet suolistossa saattavat ärsyyntyä, jonka seurauksena voisi tulla verenvuotoa ulosteen mukana. Sen jälkeen mun tuntosarvet alkoivat olla jo aavistuksen herkemmät Maken suhteen. Silti itse otus oli vain iloinen, söi ruokansa ja riehui. Korvat pystyssä, eikä minkäänlaista apaattisuutta havaittavissa.

KUNNES, tuli taas yrjöjen yö. Siinä vaiheessa oli jo alla muutenkin pari todella huonosti nukuttua yötä, koska kun oon huolissani pikkuisista, herään piskien pieninpäänkin nielaisuun tai asennon vaihtoon. Tuona yönä nukuttuja tunteja pystyi kevyesti alle yhden käden sormilla laskemaan. Ja aamulla ei taas oma ruoka oikein maistunut.  Rupesin funtsimaan eläinlääkärille soittoa, mutta Maken oma käytös oli todella hämäävää, koska se ei vaikuttanut olevan millään. Kirsukin oli vaan kylmä ja kostea, ja päivällä maistui jälleen ruoka. Päätettiin kokeilla sitten madotusta, seuraavaa varteenotettavaa vaihtoehtoa. No, sen jälkeen ei sitä oksentamista ihan heti tullutkaan, mutta meikäläinen vaan säpsähteli öisin puolentunnin välein tarkastamaan, hengittääkö toi otus vai ei (Eli, tasan just niinkuin mä aina teen, pienemmästäkin poikkeavaisuudesta johtuen).

Sitten tuli pitkäperjantai, ja Mikon palatessa sisälle piskien kanssa, sain kuulla Maken taas päästäneen verta peräsuolestaan. Siinä kohtaa mulle riitti, ja soitin eläinlääkärille. Ennen soittoa hetken aikaa arvoin kohdetta, ja päädyin soittamaan Univetin Eläinsairaalaan Hattulaan. Siellä vastasi erittäin ystävällinen hoitaja, jonka kanssa käytiin läpi koko homma, ja päädyttiin siihen, että jos vielä tulisi jokin oire, lähtisimme Makea lekuriin kiikuttamaan. Sen enenpää ei perjantaihin draamaa sisältynyt, mitä nyt meikäläisen verenpaine rupes hipoon aikalailla maksimia, ja nukkuun mennessä tutisin ja olin aivan suunniltani Maken puolesta. Päätettiin Mikon kanssa, että tuli oireita tai ei, lähdetään jokatapauksessa aamulla Makea päivystykseen näyttämään, oli tämmöistä epämääräistä oireilua jo niin kauan jatkunut, vaikka edelleenkin, Make itse oli aivan normaali muuten.

Sitten aamuyöstä, havahduin horroksesta kun Make liikahti, nousi, nielasi, hyppäs lattialle ja PLUP, yrjösi. Siinä sitten hetken kokosin ajatuksiani, ja lopulta uskaltauduin herättämään Mikonkin ja totesin, että nyt mä soitan sinne eläinsairaalaan uudestaan ja lähdetään sinne samantien. Meidän onneksi paikka oli sillä hetkellä aivan tyhjä, ja meidät otettiin välittömästi vastaan. Itsehän menin Maken kanssa lekurin juttusille, kun Mikko ja Miki jäivät odotushuoneeseen vartoilemaan.

Eläinlääkäri tutki ja tunnusteli Makea, ja enkä mä meinannut korviani uskoa, Make rupes muriseen lekurille! Siis meidän Make, joka ei murise kuin vastaantuleville koirille ja joskus harvoin öisin, jos herran unia sattuu jokin häiritsemään. Ei tullut sydänäänten kuuntelustakaan mitään, kun murina kasvoi vaan, ja lopulta eläinlääkäri ehdotti kuonokopan laittamista, ja meikäläinen huulipyöreänä inisee, ettei tää oo kyllä yhtään tän tapaista... Tajusin kyllä itse siinä kohtaa, että kipeähän tuon on oltava, ja pahasti. Kuonokopan laiton jälkeen Make ressukalle tungettiin kuumemittari takapuoleen, ja lukemaksihan paljastui 39.6, eli kuumetta oli. Kai mä siinä kohtaa menin paniikkiin, koska en oikein edes muista tilanteesta mitään, mutta vikisin eläinlääkärille, että nyt tutkitaan koira sitten kunnolla kaikin tavoin, makso mitä makso,  että saadaan se kuntoon. Niinpä Make vietiin sairaalan puolelle verikokeisiin ja röntgeniin.

(Tähän väliin: Kuulostanko teidän mielestä hieman ylidramaattiselta asian suhteen? Hyvin paljon mahdollista, mutta noin mä ton tilanteen kuitenkin koin, ja oon aika 100 % varma, että ruudun toisella puolella on muutama muukin koiristaan/ lemmikeistään  ylihysteerinen ihminen. Tämmöinen mää vaan oon heti, jos vaikuttaa siltä, että mun rakkainpani (Koskee myös siis läheisiä ihmisiä, ei pelkästään koiria) on jollakin tavalla uhattuna... Seli seli.)

Siinä me sitten kolmeen pekkaan, Minä, Mikko ja Miki odoteltiin odotushuoneessa Makea ja tuomiota. Mikko koitti olla se rationaalinen henkilö mun ylitunteellisuuden rinnalla, mutta turha mulle on tossa kohtaa mitään koittaa selittää Maken pirteydestä ja siitä kuinka sille kuitenkin ruoka maistui, ettei mistään hengenvaarallisesta todennäköisesti ole kyse. Lopulta sitten meidän toinen otuksemme ilmestyi odotushuoneeseen, tassu kanyylissa, hoitajan saatelemana, joka kertoi, ettei röntgenkuvista ollut löytynyt mitään vierasesineitä tai mitään niihin viittaavaa. Sitä seurasi syvä helpotuksen huokaus mun osaltani ja rutistin tuon karvaisen turren syliini niin tiukasti kun vain pystyin, litistämättä sitä kuitenkaan hengiltä.

Verikokeiden tuloksia jouduttiin tunnin verran odottelemaan. Tylsäksi ei aika kuitenkaan käynyt, sillä paikalle saapui uusi asiakas koiransa kanssa, ja siinä he saivat sitten pienen tilanteen aikaiseksi henkilökunnan kanssa. Sitä seuratessa aika hurahti hyvää kyytiä eteenpäin, ja pian eläinlääkäri tulikin kutsumaan meidät Maken kanssa uudelleen sisälle huoneeseen, kokeiden läpikäymistä varten. En tiedä oliko lekuri huomannut mun hätäni Maken suhteen, sillä hän heti sanoi mulle sisään päästessäni, että mistään kovin vaarallisesta tässä ei sitten ole kyse. Verikokeet oli normaalit, mistään haimatulehduksesta, tai suurista tulehdusarvoista ei tässä kohtaa ollut kyse, vaan lääkäri diagnosoi Makelle mahasuolikanavantulehduksen, johonka määrättiin antibioottikuuri, närästyslääkettä, kipulääkettä ja tarvittaessa apteekista haettavaa oksennuksenestolääkettä. Näistä kahta ensimmäistä olisi tärkein antaa, ja kaksi viimeksi mainittua vain tarvittaessa.



Meillä on nyt niin onnellisesti tässä käynyt, että kipulääkettä, saati sitten oksennuksenestolääkettä ei ole tarvinnnut Makelle antaa, vaan paraneminen on ilmeisen hyvin lähtenyt käyntiin. Make tosin aiheutti pientä lisäjännitystä meille sillä, että herra päätti pantata jöötiään päivän verran, jonka seurauksena oli vielä yksi valvottu yö mun osaltani, Make sen sijaan nukkui kuin tukki.

En sitten tiedä, oliko sillä sunnuntai-maanantai yönä taas hivenen huono-olo, vai mistä kiikasti, mutta se piti pientä nieleskelyä alkuyöstä jonkin verran, ja pomppasi kerran lattialle, päästäen ihme kurlaus äänen, kuitenkaan oksentamatta. Loppu yön se nukkui taas leppoisasti.


Antibiootin olisi tarkoitus vaikuttaa 3-5 päivässä, ja jos oireet jatkuvat sen jälkeen, hakeudutaan uudelleen lääkäriin. Nyt vain täytyy toivoa tassut ristissä, että tämä episodi olisi ollut tässä, ja meidän pikkuiset saisivat olla turvassa kaikelta inhottavalta taas pitkään aikaa.

Tarinan opetus: Jos vaistot yhtään varoittavat jostakin, kuten mulla tässä tapauksessa eläinlääkäriin hakeutumisesta, niin niitä kannattaa kuunnella, vaikka yleiset merkit antaisivatkin muuta ymmärtää. Makehan ei missään vaiheessa vaikuttanut muuten kipeältä, joten siksi tämä hoitoon hakeutuminen kesti hetken aikaa. Jokin pieni ääni mun takaraivolla kuitenkin koko ajan kuiski, että kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää. Onneksi kuitenkaan ei mistään sen vaarallisemmasta ollut kyse.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Helmikuun tyttö



Meidän helmikuussa syntynyt kummityttömme sai eilen, sunnuntaina, nimensä. Nimiäisiä vietettiin perheen kotosalla, ja totuttuun tapaan, meikäläinen oli mankunut itselleen luvan taikoa kakut kahvipöytään.

Helmikuun tytöstä tuli siis nimeltään Emmi. Tunnettakoon hänet täällä sitten jatkossa kummityttö E:nä :) Hänen vanhenpansa järjestivät ennen nimen julkistusta pienen nimenarvauskilpailun (Jollainen oli myös Emmin isoveljen nimiäisissä), mutta yksikään meistä vieraista ei arvannut nimeä täydellisesti oikein. Toisen nimen arvasi useampikin meistä, meitsi mukaan lukien, ja onkin pakko nyt vähän kehaista: Olin kutsunut ihan sattumalta tätä neitokaista hänen tulevalla toisella nimellään aivan ensimmäisestä päivästä asti! Intuition voima kunniaan! Koska pikkuneiti on vielä todellakin pikkuinen, en täällä rupea hänen koko nimeään julkisesti toitottamaan, joten ikävä kyllä, toinen nimi jää teidän oman mielikuvituksenne varaan, sorry! :)

























Semmoinen tytön tyllerö, itse nimenantohetken hän edusti "kastemekossa", jonka jälkeen tuli vähän rennonpi lookki kehiin, ja vaatteeksi vaihtui jo aikanaan hänen äitiänsäkin pukenut mintunvihreä mekko. Kahvitteluiden jälkeen neiti veteli sikeitä mun sylissäni pitkän tovin, meillä oli selvästikin kumpaakin osapuolta miellyttävä asettelu siinä istuskellessa :)

(Kirjoitettuani tuon edellisen kappaleen, rupes päässä kovasti soimaan vanha, tuttu laulu tarha-ajoilta: Pieni tytön tylleröinen, tietä pitkin kulki. Tuli siihen Nukku-Matti, silmät pienen sulki... Tapio ja Tellervo, ja Sinipiika pieni... Mitenkähän lie jatkuikaan ja jos nyt nuo sanat muistuivat edes oikein. Tykkäsin ihan kamalasti tosta laulusta pienenä, erityisesti tuon metsänväki kohdan takia :) )

Mutta. jatketaan sitten niihin paljon puhuttuihin kakkuihin:

Tein hyydytetyn lohivoileipäkakun, tutulla ja hyväksi havaitulla Kinuskikissan ohjeella, mädin tosin pois jättäen, jota ohjeessa käsketään laittamaan.


 Punasipuli, jota täytteessä oli 1 kpl, sattui olemaan tällä kerralla äärimmäisen väksyn makuista, mutta toivottavasti ei ihmisiltä ihan silmät sentään ruvenneet vuotamaan tätä syödessä, en ainakaan sattunut moista huomaamaan ;)


Makeana kakkuna oli perinteinen vaahtokarkinmakuisella sokerimassalla kuorrutettu kinuskivaahto- vadelmatäytekakku. (Härregyyd, järkyttävä määrä yhdyssanahirviöitä. Yhdyssanat on tälle akalla ihan täyttä hepreaa...Minkä varmaan olettekin jo huomanneet ;) )




Tämän kakun koristeet olivat aika simppelit, itse näperellyt pikkuiset glitteritossut sekä sokeripitsireunus. Ensimmäinen itse alusta asti sokeripitsi, huom. joka on siis onnistunut. Ensimmäisen kerran tutustuin sokeripitsiin pikkuserkkuni häissä, viime toukokuussa, jolloin vain olin asettelemassa niitä kakun kylkeen kiinni, mutten itse ollut niitä valmistanut.

Harjoittelin jo viime marraskuussa näitä sokeripitsien tekoa, kun tilasin Ullan Unelmasta pitsiainetta. jonka kanssa emme valitettavasti yhteistyösopimusta saanet aikaiseksi. Kuukausi sitten hain Ideaparkin Iloisesta keittiöstä uuden pitsiainepaketin, eri merkkistä tällä kertaa ja homma onnistui heti laakista. Jes! Tälle pitsiaineelle onkin tuossa parin viikon kuluttua heti uudelleen käyttöä, kun tiedossa on maaliskuun kummityttömme ristiäiset... :)

Loppuun vielä tulee totuttuun tapaan ne aina yhtä ihkut vaatekuvat:


Kunnon tätilookki :) Eipä siinä, tää Anna- täti painuu nyt puuhastelemaan muuta. Hirveesti en ehtinyt omia kivoja juttuja näinä pääsiäisenpyhinä tehdä, koska suurin osa ajasta meni meidän Makesta huolehtimiseen (Juu, öitä myöten... Onneksi oli sentään leipomista ja juhlat tiedossa), ja ekan kerran nyt viime yönä sain nukuttua kunnon yöunet muutamaan päivään...Mutta mistä on kyse...? Jatkuu ensi numerossa....