Nyt on taas aika kipittänyt semmoista kyytiä, että kauhukseni huomasin tämän olevan vasta ensimmäinen postaus syyskuulle! Jo huikee viikko syyskuuta menty ;)
Tämä viikko hurahti kurssin parissa. On tehty erilaisia testejä, suoritettu työturvallisuuskortti (Hyväksytysti, jee!), tutustuttu ihmisiin ja istuttu koneella. Ensi viikolla alkaakin sitten hallitunnit! Ensimmäisen halliviikkoni vietän talonrakentajan hommiin tutustuessa, seuraavan muurarin ja viimeisen pintakäsittelijän (Lemppari, jee!). Näiden kolmen halliviikon jälkeen tiedossa on työharjottelu jollakin, vielä tuntemattomalla, raksalla. JAIKS. Ei vais, odotan innolla tulevia viikkoja!
Sitten otsikon aiheeseen: Ensi viikolla, 10.9., on meidän Maken synttärit. Näin ollen leivonta tälle viikonlopulle oli aivan ehdoton. Kyllä vain. Tällä kertaa lähdin täysin tuntemattomille vesille kakun suhteen. Täytteenä päätin kokeilla Kinuskikissan lakka-vanilja täytettä. Lakka on näistä suomen marjoista meikäläiselle se tuntemattomin. Aiemmin lakkaa on tullut nautittua vain perinteisesti, leipäjuuston kera.
Yllätyin todella positiivisesti mausta. Aika herkkua oli! Oma mielipiteeni lakasta parani siis vanhasta. Lisäksi meikäläisen nenään lakka haisee pahemmalle, kuin mitä maistuu. Ja puhun edelleen siis hilla-lakasta :D
Tuttuun tapaan, tääkin kakku koetteli mun hermojani. Tällä kertaa pohjat meni parhaansa mukaan pilalle. Kolmas vasta onnistui :D Muuten homma sujui harvinaisen helposti ja muilta kriiseiltä vältyttiin.
Lisäksi tein suklaisia-mansikkamuffinseja. Perus settiä, ei mitään sen henkevämpää :) suklaiset muffinsit, joiden päälllä mansikkakermaa + suklaaruusut.
Nyt odottelen taas seuraavaa syytä leipomiselle...! Syksyn aikana pitäisi olla muutaman kakun aika. On hiukan hiljasta ollu leivonnan saralla viime aikoina.
Viime aikoina on mielialaa kaivertanut se, etten koe itseäni riittäväksi kaikkeen, mitä meikäläiseltä odotetaan. Tuntuu, että aina joku muu heittää paremmat kortit pöytään kuin minä. Kun innostun jostain, joku muu hoitaa homman kuitenkin paljon paremmin.
Olen aina tykännyt olla eräällä tavalla pelle. On hauska saada ihmiset nauramaan, kun selitän jotain typerää juttua. Mietin vain, että minkälainen kuva ihmisillä oikeasti on meikä mannesta? Olenko kaikille vain se sähläävä söheltäjä? En kai anna itsestäni ylimielistä kuvaa? Viljelen paljon itse ironiaa, ja pelottaa, että jotkut ottavat liian tosissaan sen. Puhun liikaa muiden päälle, tiedän sen. Yritän aina ennakoida, mitä kanssa keskustelija on seuraavaksi sanomassa, ja se vituttaa. Yleensä kuitenkin sanat livahtavat suusta, ennen kuin ehdin ajatella.
Ja kaiken ärsyttävintähän on se, kun mietin ja mietin asioita, ne saavat älyttömän suuret mittasuhteet ja tuntuvat paljon kamalammalta, kuin mitä ehkä oikeasti olisivat. Saatan kuukaudenkin (tai vaikka vuosien) päästä jostain tapahtumasta vielä miettiä, että kun sanoin näin, tai kuinka jätin reagoimatta tietyssä kohtaa, että mitähän se ja se nyt ajattelee. Miltä siitäkin tuntuu, loukkasinko? Aina kuitenkin haluaisin vain olla kaikkien kaveri.
No, niin tai näin, tälläinen mää oon. Se on opittu, että jos yrittää muuttaa itseään jatkuvasti muiden mieleiseksi, siitä ei seuraa mitään hyvää. Varsinkin, kun pitäisi muutta kymmenillä eri tavoilla. Sukulaiset, ystävät, ne tietävät mut ja jaksavat silti mua. Kuinkas sitten kaverit ja sellaiset, joiden kanssa heitetään small talkia?
Tulipas syvällinen itseanalyysi, ja vakavan oloinen sellainen. En mää semmostakaan haluu!:D Piski kainaloon ja valmistautumaan henkisesti tulevaan kouluviikkoon. Kivaa alkavaa viikkoa kaikille! See you later, alligator! (Wanhhaaaa....)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti